Naisterroristeja ja lapsimorsiamia

smile

Melko neiti olo! Ja kesäisen kevyt! (Ja hivenen narsistinen, kuten monesti.)

Voin suositella säännöllistä lenkkeilyä ja salilla käyntiä, varsinkin ryhmäliikuntaa, kaikille, sillä tuntuu hyvältä aloittaa kesä ryhdikkäänä, hoikkana ja melko timmissä kunnossa!

smile1

Ilman pitkäjänteisiä, kroppaa kehittäviä harrastuksia on hankala myös lähteä kesän tullen esimerkiksi mahtaville patikkareissuille koti- tai ulkomaille. Mitä parempi kestävyys, sitä helpompi vaeltaa ja seikkailla, ja vaikka jaksaa keskittyä ottamaan huilitauoilla valokuvia lepäilyn ohessa.

 

smile3

Eikä normaalipainoisen tarvitse näkyviin tuloksiin päästäkseen treenata säännönmukaisesti kuin noin 3-4 kuukautta. Onhan taustalla tietysti hyvä olla muutenkin suhteellisen terveet elämäntavat ja aiempaa pohjaa liikkumiseen.

Kesäkauden upeita vaellushaasteita odotellessa ja haaliessa… Tästä se kuuma kesä starttaa tälle useimmiten paikalleen pysymättömälle sinkkunaiselle! Saa nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuukaan.

Teeveessä (wou, siitä on kai kuukausien mittainen aika, kun olen viimeksi viettänyt tv-illan) seikkailee James Bond ja mietin, miten agenttimaisia miehiä olen tavannut. En tosin koskaan haluaisi tapailla vakoojaa.

Luin juuri omaelämäkerran pohjoiskorealaisesta naisagentista, joka räjäytti matkustajakoneen ennen Soulin olympialaisia. Hämmentävää ja pelottavaa, millaisia asioita tehokas propaganda saa aikaan. Kyseisellä kaunottarella (melkein itsekin rakastuin hänen symmetrisiin kasvoihinsa) oli myös melkoinen sotilaskoulutus takana (jonka sisältö oli minusta kiehtova vuoristomarsseineen, monipuolisine harjoituksineen ja armottomine testeineen. “Jos seurustelisin naisen kanssa…” -hetki.). Toinen pysäyttänyt kulttuurielämys tällä viikolla oli lapsiavioliittoja käsittelevä Too Young to Wed -valokuvanäyttely, joka avautui tässä kuussa Helsingin rautatieasemalle ja on nähtävissä 5.6. asti. Nämäkin tapaukset saavat minut pohtimaan kulttuurirelativismia: missä menevät rajat?

Aina ei tarvitse matkustaakaan saadakseen uutta ajattelunaihetta maailman tapahtumista.

(Onpa muuten ristiriitainen postaus: ensin on kevyttä höttöä alkuun ja sitten lähdetään kuvitteellisten agenttimiesten kautta räjäyttelemään oikeita koneita 80-luvun lopulle ja hypätään lopulta tähän päivään lapsimorsianten keskelle. Höttö jäi jonnekin matkalle; palatkaa muistelemaan seesteistä introa, jos toisenlainen todellisuus alkoi liikaa ahdistaa.)

 

Tärkeintä reissaajan maailmassa

Jesse Kaikuranta tietää, mitä haluaisin täsmälleen sanoa… (Tuosta biisistä tulee mieleen inttiajat, ensimmäinen puoli vuotta Itä-Suomen metsissä. Joku sitä siellä vapailla soitteli ja hoilaili.)

Näin sitä nainen taas muutaman kuukauden paikallaan viivyttyään valmistautuu lähtöön kohti osin tuntematonta horisonttia, tai vähintään uusia haasteita. Vielä viimeiset ryhmäliikuntatunnit Tampereella. Toivottavasti palaan tänne pian vähän pidemmäksi aikaa.

Kaikki on tässä pisteessä aina vähän sekaisin. Toimin kuitenkin parhaiten pakon edessä: peloissani ja ahdistuneena. Jostain syystä se kääntyy mielessäni aina selittämättömäksi euforiaksi ja varmuudeksi siitä, että kaikki järjestyy.

Muuttaminen on toisaalta vastenmielistä ja rasittavaa, mutta jotenkin ihanan tyhjentävää. Silloin pääsee kaikesta turhasta eroon ja muistaa taas, mikä merkitsee (ainakin passi ja kännykkä, ja ehkä pari muutakin tavaraa). Vanhat kotipaikat tuntuvat myös aina niin kovin romanttisilta lähdön hetkellä.

Kesät ovat minulla yleensä hektistä aikaa. Mietin, että koska viimeksi olen päässyt suvena keskittymään pelkkään oleiluun. Siitä on muutama vuosi. Pari viimeisintä kesää meni melko tasan jaetusti töissä, aktiivimatkoilla ja intissä. Sitä edelliset kuluivat pitkälti töiden parissa. Niin tämäkin.

On ainakin yksi asia, joka on hyvä muistaa ennen lähtöä uusiin maisemiin… Äänestäminen. Tänään on viimeinen ja finaalimahdollisuus antaa äänensä eurovaaleissa.

Liikunta, blogi, lukeminen ja äänestäminen. Siinä kai ne tärkeimmät asiat epävarmuudenkin keskellä. Voima ja vaikuttaminen tiivistetysti.

Usko itseesi!

10305044_10154103614985696_532524326674332906_n

Tähän tutkimukseen onkin varmasti moni törmännyt jo muutama vuosi sitten, mutta aina näiden tulosten lukeminen saa yhtä hyvälle mielelle.

Henkilökohtaisesti meikäläisellä on nyt tulevaisuuden suhteen jännät paikat! Saattaa nimittäin olla, että yksi suuri matkustamiseen liittyvä unelmani on pian taas askeleen verran lähempänä… Peukut pystyyn.

Jokunen aika sitten olin hilkulla lähteä vuodeksi maailmaa kiertämään minulle lähes täydellisesti sopineen työnkuvan myötä, mutta sitten joku onnekas jyräsi minut työhaastattelun kakkoskierroksella. Koin samalla elämäni ensimmäiset Skype-työhaastattelut, joita ennen lähetin videotyöhakemuksen: jännää. Pidän kyllä esiintymisestä, joten se oli oikeastaan raikas viestintäkeino (tämän) ainaisen kirjoittamisen lomassa (ja videothan ovat näin YouTube-aikakaudella se kuumin juttu).

Tänä päivänä työnsaanti ei totisesti ole itsestäänselvyys, mutta kannattaa kaikesta turhanhikoilusta huolimatta jaksaa uskoa itseensä ja mahdollisuuksien maailmaan! Mitään ei voi ainakaan saada, jos ei yritä.

Ulkona on kuumaa ja kaunista, eiköhän nyt ole aamukahvin paikka ennen päivän haasteita…

 

 

Retki vai rakkaus?

life5

Reissu vai läheiset?

Uusi tuttava vai vanha ystävä (joista yksi esimerkiksi piteli hiuksiasi pois kasvoiltasi, kun yli kymmenen vuotta sitten oksensit ruusunmarjapuskaan ensimmäistä kertaa baarissa käytyäsi. Tai joista erään exän kamat kävitte yhdessä kippaamassa roskalaatikkoon. Tai joista yhden sohvalla yksi elämäsi tärkeimmistä suhteista alkoi. Tai se, joka toppuutteli sinua naistenvessassa, kun tänä uutenavuonna aloit kyynelehtiä baarin tanssilattialla)?

En oikein tiedä, miksi minun ollut niin helppoa valita yleensä matkailu. En todellakaan. Tunnen valtavan hienoja ihmisiä, mutta toisaalta, heihin kaikkiin olen tutustunut lähdettyäni tutuista ympyröistä. Rakastan kyllä ystäviäni; olen kokenut heidän kanssaan hetkiä, joita ei voi sanoin kuvata. Silti olen aina kyennyt lähtemään hyvin kauaksikin, ja jopa määrittelemättömäksi ajaksi pois heidän luotaan.

Viimeisillä matkoillani olen aina tehnyt päätöksen, että tähän loppuu yksin reissaaminen: tarvitsen jonkun samanlaisen tyypin mukaan näille keikoille. Ei siksi, etten pärjäisi tuolla ulkona yksinkin, mutta kaiken koetun ja ajatellun jakaminen on mahtavaa. Luultavasti tulisin seurassa matkatessa tekemään myös omia juttujani aika ajoin, koska osin reissailun viehätys perustuu itsenäisyydelle, ja vapauden ja pärjäämisen tunteelle.

Uskoisin, että ajan myötä lähtemisestä tulee vaikeampaa. Tai ei vaikeampaa, koska aina se on ollut vaikeaa, mutta pelkkä uuden kokeminen ei enää vanhetessa riitä motivaattoriksi lähteä minnekään. On jo ehtinyt kokea monenlaista, joten mieluummin kaipaa lisää ymmärrystä erilaisille ilmiöille, halua syventää jo omaksuttua.

Lähteä vai pysähtyä? Se hankalin kysymys.

Muuan ystävä sanoi hyvin itsestään: “En ole osannut pysähtyä.” Pysähtyminen on kai taito sekin, samalla lailla kuin lähteminen joskus.

Itse kirjoitin aikoinaan ylös Kanarialla asuessani: “Ei etäisyys erota meitä ystävistämme. Sen tekee aika, joka kasvattaa meidät erilleen.”

Ja sekin, että maailmalla tapaat niin monia upeita tyyppejä, joista monen kanssa kaikki olisi voinut toimia, ja voisi ehkä vieläkin (jos olisitte edes samassa maanosassa). Ehkä.

Olen pari kertaa matkustanut miehen perässä, mutta vain kerran muuttanut. Yleensä muutan työn tai opintojen takia.

Silti matkustaminen on sydämen asia. Se on.

 

Isovanhempien jalanjäljille?

narsis

Ikkunan alla päivänvaloa talven jälkeen hamuavat omenapuun kukat ja mullasta kurkottelevat narsissit ilahduttavat mieltä.

Tekee mieli livahtaa jonnekin luontoon sisseilemään, tai ehkä jopa vapaamuotoisemminkin vain hihhuloimaan.

Varasin paikan noin kuukauden päästä Tuusulassa koettavalle Kesäyön Marssille, ja päädyin 40 kilometrin matkavaihtoehtoon. Tuntuu hassulta, että suhtaudun koitokseen vähän kuin huviretkeen: varmaankin siksi, että varusteet saavat olla omat eli ei tarvitse roudata ihan täyspakkausta. Kiinnostaa myös nähdä, keitä muita samalle matkavaihtoehdolle osuu. Veikkaan mukana olevan muun muassa paljon naisia, jotka haluavat verestää inttimuistoja. Mitä muita reissuja voisi kesän mittaan alustavasti toteuttaa?

Jostain syystä haluaisin pitäytyä intti- ja sotahistoriateemassa. Kolmenkympin rajapyykin myötä omat juuret kiinnostavat: isoisäni on sotaveteraani ja isoäiti Karjalan evakoita. Kannaksella ja Viipurissa käyminen jossakin vaiheessa houkuttaisi: tietää, mistä se oma veri tulee, ja missä isovanhempien elämien käännekohdat tapahtuivat, missä nuoruus vietettiin.

Omat seikkailut eivät tunnu miltään sen rinnalla, mitä he ovat aikoinaan kokeneet. Sellaiset vaiheet tekevät vahvoiksi ja kestäviksi. Kunpa jotain siitä vankkuudesta olisi johtunut minuunkin. Muistot välittyvät ja elävät tulevissa sukupolvissa.

Näistä ajatuksista juontuu mieleen kangasmetsä ja mäntyjen rungot ilta-auringon kajossa…

Luonnossa samoilu on parhaimpia harrastuksia, joita ihmisellä voi olla. Niin on myös päivän paistattelu järvimaiseman yllä kera hyvän ystävän. Kiitos mahtavasta ja filosofisten pohdintojen täyttämästä päivästä toiselle sinkkunaiselle!

Suosittelen myös Tampereella kävijöille Suomen korkeimmalta soraharjulta Pispalassa avautuvia maisemia sekä idyllisen puutaloalueen ihailukierrosta: ihan harjun huipulle pääsee paikallisbussilla numero 10 esimerkiksi Keskustorilta, mutta myös monet muut bussit huristavat kukkulan ohitse, kuten kaksiviitonen.

Ilman seikkailunhaluista kaveriani olisin tuskin lähtenyt palloilemaan turistina ympäri nykyistä kotikaupunkiani (jossa olen nyt asunut noin puolisen vuotta). Olo oli kuin ulkomaanreissuilla: ei hajuakaan minne päädytään, vaan katsotaan, mitä tie eteen tuo! Nälkä kurnii jo vatsassa, mutta jutustelu tempaa mukaansa niin, että illallisaikakin unohtuu, eikä määränpäästä löydykään sitä toiveissa kangastelevaa halpaa kahvilaa. Olisihan se jo kokeneehkona matkalaisena pitänyt tietää, että ainut löytö on turhan tyyris paikallinen gourmet-ravintola, jota pidemmälle ei enää jaksa raahautua ravintoa etsimään: menkööt!

Noh, hengissä selvittiin ja hauska päivä oli kotikaupunkimatkaillessa.

10272762_10152460917528578_4765268816908563979_o

 

 

Epäonnistunut keikka maailman ekaan miesbordelliin

Kuka minä olen? Loistava kysymys, johon hädin tuskin osaan aina itsekään vastata. Leikki leikkinä. Ulkopuolisen silmin ehkä jotakin tällaista:

juttu1

Lähdin lähes pari vuotta sitten inttiin viettämään välivuotta melko tavallisesta 29-vuotiaan naisen arjesta. Normielämääni kuului työelämän ohella säännöllistä aktiivimatkailua Euroopassa ja vähän kauempanakin Kilimanjarolta Uuteen-Seelantiin, ja myös vartalon rääkkäystä säännöllisellä kuntoilulla.

Yllä komeilevan lehtiartikkelin tarina syntyi siitä, että bloggasin koko armeijavuoden ajan. Sattumalta netissä esiin tupsahtanut blogini herätti lopulta iltapäivälehden toimittajan mielenkiinnon, ja eräänä ruskaisena päivänä avasin sähköpostistani haastattelupyynnön. Pelotti myöntyä, mutta vastasin kyllä. Kerran sitä eletään.

Asepalveluksen päätyttyä aloitin eräoppaan opinnot Eerikkilän Urheiluopistolla, mutta erinäisten syiden johdattamana päädyin kevääksi Tampereelle opiskelemaan 25 opintopisteen verran kansainvälistä politiikkaa. Samalla hain elämälleni seuraavaa suuntaa. Olen aina kamppaillut seikkailuvietin ja kirjoittamiseen syventyvän nörttiluonteeni välillä; olen sellainen ujon ja omaan rauhaan vetäytyvän, mutta hyvin uteliaan hobitin perikuva.

Minusta ei ole kummallista matkustaa toiselle puolelle maailmaa, koska olin kuullut Aucklandissa avattavan maailman ensimmäisen naisille suunnatun bordellin, ja koska halusin kirjoittaa jutun siitä sekä yhdestä maailman tasa-arvoisimmista maista. Matkustin kyllä paikan päälle, mutta mahtava turistinähtävyys jäi sinkkunaiselta kokematta (ajattelin tosin vain käydä aistimassa tunnelmaa ja tekemässä haastatteluja, en asioida, koska henkilökohtaisesti minusta seksibisnes on väärin), sillä tarjokkaiden miesten määrästä huolimatta ilotaloa ei avattukaan. Taloa perustamassa ollut paikallinen naispoliitikko oli kokenut niin pahaa vastustusta hanketta kohtaan, että se oli hänelle henkisesti liikaa.

Tätä matkustusmotiivia en muuten ollutkaan ennen julkisuudessa kertonut. Minulta voi odottaa lähes mitä tahansa, rajana mielikuvitus ja fyysinen pystyvyys.

Tuolla NZ-matkalla onnistuin silti kokemaan monia muita seikkailuja. Tutustuin muun muassa kriisialueilla tarkka-ampujana aiemmin toimineeseen sissimäiseen herrasmieheen, joka käveli halki maan ja oli osallistunut myös moniin mitä hurjimpiin ultra-urheilukisoihin äärimmäisissä olosuhteissa. Tämä koskaan nimeään paljastamaton jäpikkä (“Valitettavasti joudun tappamaan teidät, jos paljastan sen”, oli vastaus huonetoverien kiusoitteleviin uteluihin, ja tätä seurasi yllättynyt, syvä hiljaisuus) jostain syystä kiinnostui minusta ja pyysi kanssaan retkelle erääseen kansallispuistoon, mutta ajatus oli ehkä vähän liian jännittävä, joten passasin. Moni ihmettelee, miten olen yhä sinkku, ja tässä taas yksi vastaus: jänistin (heh). Juttelimme hänen kanssaan kyllä jonkun verran muun muassa tarkka-ampujan etiikasta. Täytyy paljastaa, että tarkka-ampujat (meillähän oli Suomessa muun muassa maailmallakin tunnustettu mestari Simo Häyhä) ovat minusta ehkä kunnioitusta herättävin sotilastyyppi sissien ohella. Vaarallinen mies oli herätessäni kadonnut jaetusta hostellihuoneesta, mutta jätti minulle rahaa huoneavaimensa palauttamisesta respaan (hmm…). Tuolloin sumeilematta kutsuin tätä nuorukaista rumalla nimellä “palkkatappaja” ajattelematta lainkaan, millaisissa sodissa (oikeutettu vai oikeuttamaton) ja millä keinoilla (eettiset periaatteet vai periaatteeton) hän taisteli. Miksi häntä nykykokemustani vasten sanoisin? Ehkä “eliittisoturi” olisi sinne päin. Pohdiskelin, että itse voisin olla samassa diskurssissa “massa-armeijan osa-eliittisotilas” (vapaaehtoisuuden takia).

Irakissa palvellut nuori yhdysvaltalaismies taas esitti illanvietossa nöyrän kysymyksen: “Mitä mieltä te suomalaiset oikeasti olette meistä jenkeistä?” Jos olisin tavannut hänet nyt, olisin varmaankin kysynyt häneltä, mikä sai hänet esittämään tällaisen kysymyksen. Tuolloin sotilaiden maailma oli minulle vielä kaukainen paikka enkä tiennyt, millaista on olla sotilaan asemassa.

Kävin myös kahveilla backpacker-neidon kanssa, joka bongattiin katuviulistina erään paikallisen mallitoimiston listoille, ja jonka maassa vieraillut Hugh Hefner halusi puputytöksi johonkin yleisötapahtumaan. Oli ihan nätti tyttö. Ja vielä luonnostaan, eikä hän itse aktiivisesti hakenut kauneusalalle. Oli kiinnostuneempi lukemaan lääkäriksi.

Olen kokonaisvaltaisia haasteita rakastava nainen, oli kyse sitten yliopisto-opinnoista tai liikkumisesta. Haluan ehdottomasti jatkaa opiskelemista vaikka omalla ajallani, ja tahdon pistää elimistöni tekemään töitä ja nähdä samalla Suomea ja ulkomaita. Matkoillani on oltava tarkoitus: uuden oppiminen tai uusiin ihmisiin tutustuminen, itseni ja maailman näkeminen vähän toisin.

En ole tanssija, kuten eräs ennustajaukko aikoinaan Kyproksella kädestäni oli lukevinaan, mutta vartalo on minulle väline, jota olen pyrkinyt käyttämään hyvin monipuolisesti hyväkseni. En tosin elääkseni, mutta harrastuksena. Sen muokkaaminen erilaisiin tarkoituksiin on minusta kiehtovaa.

Kesän aikana aion haastaa itseni moniin liikunnallisiin koitoksiin, ja esitellä teille vähän enemmän tai vähemmän neitejä tai rankkoja tutkimusmatkoja kuvin ja tekstein. Intissä hain lahjakkaiden varusmieskollegoiden kanssa Patrick Degermanilta vinkkejä Everestin valloitukseen ja erään mukavan ja fiksun alaisen kera tuntumaa Extreme-juoksuun. Mitä seuraavaksi?

2011_01_09_21_51_06_591