Hyvää pataa Brasilian kanssa

20140731_170100

Häiritsin tavaratalon herkkuosastolla komeaa myyjäpoikaa (kolmekymppinen kaverini on tartuttanut minuun mukavan harha-ajatuksen, että kaikki alle 40-vuotiaat ovat poikia ja tyttöjä) etsien muuttuneen hyllyjärjestyksen seasta kookosmaitoa ja sitruunamehua mielessä uusin ruokatermini BRICS. R(ussia) ja I(ndia) käyty, nyt olisi luvassa B niinkuin Brasilia…

Minulla on aina tapana häiritä asiakkaana hyvännäköisiä myymälätyöntekijöitä tyhmillä kysymyksillä… Valitettavasti en tee sitä flirtatakseni, koska en yksinkertaisesti ole kauhean hyvä flirttaamaan. Koen itseni aina vähän pöntöksi, jos yritän mairistella. 

“Haluaisitko tulla maistamaan brasilialaista…?”

Uhh, ei kiitos; näen jo, miten änkytän kuin inhokkimaustettani korianteria (tässä ruoassani on sitä juuri siedätyshoidon verran) liiaksi popsineena ja muutun tomaattipyreen väriseksi. Olen superkiltti tyttö ja pidän kilteistä pojista.

Tuo oli sitä paitsi lähinnä sukupuolista häirintää eikä flirttiä, mutta en loista kummassakaan. Siinä menee minulla pian puurot ja vellit sekaisin.

Jälleen kerran helppo ja suht edukas, mutta maistuva ruokavaihtoehto: brasilialainen katkarapupata.

20140731_163311

Tein niin nerokkaan kiertoliikkeen, että korvasin chilin ja tomaatit chilimaustetulla tomaattimurskalla. Kaikki muut ainekset olivat samoja kuin reseptissä, paitsi taas valkosipulin kynnet, joita sijaisti aiemmin ostamani valkosipulijauhe.

20140731_164023

Aikaa ruoanlaittoon meni noin 40 minuuttia, ja hinnaksi kauppareissulle tuli sellainen 16 euroa. Ostoksiin sisältyi siis vielä padan kanssa nautittava perusriisi. Kattilallinen on mitoitettu neljälle, joten sinkku hotkii sitä pari-kolme päivää.

20140731_164215

Taustalla soi ikikomean Gary Barlow’n ikivanha Forever Love, ja minä muistelen kaiholla viime päivinä ukkosmyrskyssä ja sateessa polkemiani 80 työkilometriä. Luvassa loppuviikosta hassut 60 kilsaa polkaistavaa.

20140731_165810

Kämpässäkin on kovin viileä tänään: vain 25 astetta sisällä! Tämä on viikon kylmyysennätys.

20140801_172751

Ruokateemana suurvallat tai konfliktimaat?

20140727_154917

En käsitä, miten en ole ennen tajunnut rakastavani ruoanlaittoa!

Nyt olen ihan koukussa… Arvoin, että jaksanko näin muuttoviikolla enää kokkailla, mutta en ihan oikeasti enää kestä pelkkiä helppoja safkaratkaisuja. Se onnistumisen tunne ja ylipäätään syömisen nautinto, joka liesimestarointia ja uuden yritystä seuraa!

Lähdin makumaailman puolesta käväisemään itänaapurissa ja harkinnassa oli Katariina Suuren elämästä lukevana aito stroganoff, mutta tein budjettiratkaisun ja testasin, saanko aikaisiksi parempaa nakkiversiota kuin koulun ruokala taannoin…

Aidossa lihastroganoffissa olisi voinut käyttää vielä herkkusieniä ja kermaakin, mutta opiskelijan täytyy tuntea rajansa.

20140727_155057

Smetana ja suolakurkku maistuvat tässä lopulta muhevan makuisessa soossissa. Käytin löyhästi Snellmanin ohjetta, eli aineksina minulla oli:

-Paketti nakkeja

-Sipuli

-Valkosipulijauhetta, mustapippuria ja aromisuolaa

-Sinappia (Isoäitini, jonka ruokia lapsena rakastin, lisäsi aina nakkisoosiin sinappia.)

-Suolakurkkuviipaleita (Tiedän, että pötkö olisi ollut oikeaoppinen ostos, mutta viipalepurkista riittää vielä leivän päälle.)

-Purkki smetanaa (Mmm…)

-2, 5 desiä paseerattua tomaattia

-Desi vettä

Voila! Valmista 20 minuutissa. Ei kestä kauempaa kuin ripeä pikkulenkki tai vaikka jokin muu virkistävä aktiviteetti…

Tästä kelpaa lähteä läheiseen Kaupin kansanpuistoon iltauinnille.

20140727_174529

Mustamakkara-reseptejä kaivellen, ja jonain päivänä haluaisin tuoretta minttua ja suklaata yhdistelevää jälkkäriä…

Vai pitäisikö valita kokkailuun jokin maaryhmäteema opintoja ajatellen; esimerkiksi BRICS-maat? Kenellä maailman mahtivalloista onkaan mahtavin keittiö?

Yhdistellä konfliktien osapuolten ruokakulttuureja, tyyliin “sovintoruokaa”? Eikö täydellä vatsalla olekin parempi mieli? Voisiko ruoalla tehdä rauhan…

Tai presidenttien ja maanisien ja -äitien suosikkiherkut?

Hmm…

Nukahtaa katsoen puiden latvoja

20140723_210448

Tiedän, ettei tämä ole mikään sisustusyhteisö, mutta muutaman asunnon nähneenä, voin sanoa pitäväni uutta kotiani suosikkinani.

Olen yöpynyt kymmenen vuoden aikana

– noin 30 eri osoitteessa 13 eri kaupungissa vähintään kuukauden verran,

– minulla on ollut noin 40 kämppäkaveria satanistista uskovaiseen ja ruotsalaisista (joiden kanssa vietin skandinaavista joulua voileipiä syöden ja yhdessä ruokapöytää laitellen) venäläiseen (jonka kanssa vietin sattumalta Suomen itsenäisyyspäivää kaksin akwardeissa tunnelmissa: “Okei, koska minun pitäisi kysyä, tietääkö hän, mikä päivä tänään on, ja miltä se kuulostaa, ja miten hän historiaan suhtautuu…? Miksi tämän päivän piti sattua juuri tähän kohtaan? Normaalisti katson tänään Tuntematonta sotilasta, ja nyt istun venäläisen kanssa kaukana kotoa ja syön herkullista jätskiannosta. Kenelle tahansa muulle voisin huolettomasti heittää, että tänään juhlitaan maamme itsenäisyyttä ja kertoa juhlapäivän vietosta, mutta nyt en tiedä, miten aloittaa.”) ja räppäristä rokkariin,

– olen asunut neljän perheen luona,

– 14 tupakaverin kanssa intissä

– ja poikaystävänkin kanssa yhdessä yhteensä vuoden.

905852_10152627963923578_4981903476377114701_o

Jos kodin pitäisi tuntua kodilta, niin tältä se varmaankin sitten tuntuisi? En muista, koska olisin tuntenut oloni levolliseksi jossakin asunnoistani.

Olen aina suunnitellut jotakin, ollut valmiina muuttamaan reput ja osa muuttolaatikoista pakattuina… Vieraani ovat kommentoineet: “Kotonasi näyttää siltä kuin voisit lähteä minä hetkenä hyvänsä!”

Eikä minusta ole oikein koskaan tuntunut niin kodilta, että olisin hinkunut pyytämään vieraita kotiini; nyt on toisin.

Olen kai parhaillaan hitaasti muuttumassa kokkaavaksi emännäksi.

Yleensä sopeutumista uuteen kotiin varjostaa kaukokaipuu edelliseltä ulkomaanturneelta. Aiempi matka saa suunnittelemaan ja toteuttamaan seuraavaa. Nyt viimeisin merkittävä reissu oli intti, ja siitä toipumiseen kului vuosi. (En siis enää lähde liikennevaloissa liikkeelle asennosta tai koe muutenkaan henkistä yhteyttä sotilasunivormuisiin heppuihin. Pikkuruinen inttimuistorasia minulta silti yhä löytyy, ja sielläkin on vain harmitonta materiaalia…)

Kaikenlainen stressi on hellittänyt, viimein. Tuntuu kuin minulla olisi kaikki maailman aika nauttia elämästäni sellaisena kuin se on.

10463798_10152627963853578_5156479517770568096_o

En ole ennen missään saanut iltaisin nukahtaa katsoen sängystä puiden latvoja… Sen lisäksi, että huoneessani on mielettömän korkea katto ja asunto on yhteensä tilavampi kuin ainutkaan entinen kotini suhteutettuna asukkaiden määrään, minusta on uskomatonta saada tuijottaa taivasta suoraan patjaltani ja näin kesäisin kuunnella kaupungin ääniä avoimesta ikkunasta.

 

 

Pysähtymisen taitoa opettelemassa

20140718_125729

Viimeisen Helsingin-viikkoni makumatka suuntautui Italiaan: olen pitkään himoinnut mehevää, täyttävää risottoa, eli proteiinin oheen soveltuvaa lisuketta, jota voi toisaalta nautiskella sellaisenaankin.

Saapikasmaa taisi tulla mieleen myös siitä, että pitkäaikainen italialainen ystävämies houkutteli juuri muuttamaan luokseen Puolaan. Rakastan hänen kehujaan: näytän kuulemma vuosi vuodelta kauniimmalta (eli suomeksi sanottuna hän on ilmeisesti alkanut iän myötä vakavoitua). Toisaalta viime syksynä olisi ollut mahdollisuus hypätä yhteen elämänsä seikkailuun lähtemällä tapaamaan Indonesiaan muuttanutta hollantilaista hurmuria. Sen sijaan, minä muutin Tampereelle (eli suomeksi sanottuna olin hullu). Nuo mieheni maailmalla.

Pesto ja pasta lienee opiskelijalle tyypillisimpiä ratkaisuja yhdistää nautiskelu ja yksinkertainen ape välimerellisellä tavalla, joten hakusessa oli vähän vaihtelua.

Sekoittelin (itselleni aiemman työnkin kautta tutun) Makuja-sivuston risotto-reseptejä (Esim. broileria ja risottoa ja sienirisottoa ja yrttikanaa) mielenkiintoni mukaan. Risottohan on siitä metka valmistettava, että ruokalajia voi helposti tuunata tilanteesta riippuen: sekaan sopivat niin sienet, merenelävät, liha, makkara, siipikarja, juustot, yrtit ja mausteet kuin erilaiset kastikkeet. Mielihalut ja saatavilla olevat ainekset ratkaisevat. Eikä paellakaan ole niin kovin kaukana risotosta, jos arborio-riisiä tykkää käyttää välillä espanjalaisiin eväisiin!

Aloitin ihan perus-parmesaanilla, persiljalla ja broilerilla kastikkeineen. Kuusi desiä risottoriisiä riittää hyvin sinkkusyöjällä neljäksi-viideksikin päiväksi, ja annostani tulevat viimeiset Helsingin-päiväni koristamaan sinihomejuusto (ananas olisi myös loistava lisä) ja erilaiset munaiset ratkaisut. Kananmuna on myös erinomaisen muunneltava ruoka-aines… Mascarpone olisi ollut ihana kokeiltava risotossa.

Ja mikä viimeinen Helsingin-viikko? Unelmoin valoisasta opiskelija-asunnosta lyhyen matkan päässä kaikesta oleellisesta ja mamma mia, haaveeni toteutui. Tämä reissulainen muuttaa nopsemmin kuin odottikaan.

Kun kerran lähtee maailmalle, odottaa jäävänsä sille tielle, mutta minähän suuntaankin Tampereelle! Pariksi kokonaiseksi vuodeksi…

Onko tämä sitä kuuluisaa vanhenemista? Jos on, pidän siitä harvinaisen paljon.

Voiko paikallaan pysyen elää hetkessä yhtä lahjakkaasti kuin maailmalla palloillen? Totta kai! Aiemmin en kyllä ollut siitä lainkaan niin varma, mutta maailma opettaa.

Pitkästä aikaa tuntuu kuin olisi todella menossa kotiin ja samanaikaisesti aloittamassa matkaa uusissa maisemissa. Olo on suurinpiirtein samanlainen kuin aikoinaan vaihto-oppilaaksi lähtiessä: paitsi, että tuolloin minulla ei ollut edes kämppää tiedossa siinä vaiheessa, kun olin jo matkalla Espanjaan. Lähisukulainen oli juuri saanut aivoinfarktin. Poikaystävä jäi koti-Suomeen. Muun huipuksi myöhästyin lennolta.

Kaikki järjestyi pienen panikoinnin päätteeksi.

Nyt kokoan rakkaiden lähisukulaisten avustamana omaisuuttani eri puolilta Suomea muuttaakseni pikapikaa Särkänniemen ja Lenin-museon kotikaupunkiin… Ehkä myös haaveeni pyöräretkistä kansallispuistoihin vielä tärppää tänä kesänä (aloitin jo viime viikolla treenaamisen 25-30 kilometrin pyöräsuunnistuksilla Vantaalta eri puolille Helsinkiä)!

Opiskelijaksi muuntautuminen viiden vuoden paussin jälkeen on myös mielenkiintoista ja varmasti antoisaa.

 

 

 

 

Luonto kutsuu (kuvaamaan)… Ei selfieitä!

Suomalainen kesäluonto on kyllä parhaimmillaan mahtava…

1276273_10151874684023578_1148104080_o

Liesjärven kansallispuisto.

981913_10151863381108578_706551966_o

Ruostejärvellä.

1240042_10151882167728578_152368389_n

Leppilampi ja iltainen meditaatio Tammelassa. Ei Mikkoa.

1262607_10151874682843578_1042764903_o

Bongaa joutsen.

10507097_10152588943718578_6841733587428037205_o

Alfa-uros eksyi kahviseuraksi Töölönrantaan.

1271957_10151861972038578_560854741_o

Syöksy!

1382421_10151928468003578_1039900101_n

Nuuksion luolat.

10265438_10152479358223578_6421184835789117334_o

10353423_10152475016613578_1033998724266579321_o

Tampereen pihan kevät eteni.

10502209_10152603945823578_1327853203315360832_n

Vantaalainen metsämansikka. Söin sen.

10550141_10152603945898578_4217294720241540960_o

10269200_10152460924663578_2397927102590754972_o

Pispalanharju.

1234078_10151928122068578_1380374331_n

Taivas itkee ilosta.

Naisen kropalla kaikki onnistuu

Tuntuu ihan hullulta olla kolmekymppinen. Varsinaista myllerrystä.

Ei sitä tajua täsmälleen syntymäpäivänään, vaan salakavalasti uusi ikä hiipii kimppuusi niin, että ajattelet oireiden olevan harmittoman sekalaisia ja piskuisia. Yhtenä kauniina päivänä sisäistät kertarytinällä kaikkien näiden pikku purojen muuntuneen yhdessä koskeksi. Niitä ei voi enää hallita erottelemalla pieniksi selitettäviksi osiksi ja jatkaa huolettomasti entisellään, vaan olet saarroksissa.

Aluksi pistät merkille, että kuukautisten alkua edelsi jotain ennenkuulumatonta… Aloit selittämättömästi kiinnittää myönteistä huomiota pienten vauvojen kitinään rattaissaan. Koit erityistä haikeutta jokaisen pikku piipertäjän kohdalla kadulla tai kaupassa.

Eikä siinä kaikki.

Siitä lähtien huomaat saman hellämielisyyden toistuvan aina tiettyyn aikaan kuukaudesta, ja lopulta alat salaa selata vauvasivustoja noina muutamana päivänä. Aiemmin olet ajatellut lisääntymistä joinain yksittäisinä päähänpätkähdyksen hetkinä, erittäin harvoin ja melko utopistisena ajatelmana, mutta nyt haluasi ajatella asiaa ei kysytä. Elimistösi ja hormonisi ovat päättäneet puolestasi, vaikka tiedät varsin hyvin, että et juuri tällä hetkellä tahdo keskittyä suvunjatkamiseen.

Teen johtopäätöksen, että kroppani toimii normaalisti, ja että olen terve ja hedelmällisessä iässä oleva nuorehko nainen. Minun on joskus tulevaisuudessa tarkoitettu hankkivan biologisia lapsia, tai ainakin minusta elimistöni hienovaraiset vinkkailut kuulostavat ihan hyviltä. Sitten, kun hetki tuntuu oikealta ja järkeenkäyvältä.

Kolmekymppisyyteen liittyy myös se, että vaikka näyttää monen tuntemattoman mielestä ikäistään nuoremmalta, kokee eläneensä pidempään. Et vain pysty suhtautumaan joihinkin asioihin enää samalla lailla kuin kymmenen vuotta sitten. Joudut oikeastikin pähkäilemään, että mitä ihmettä minulle on tapahtunut, tai kuka nykyisin olen.

Vähän kuin uusi murrosikä siis.

Murrosikäisenä tein tavoitekartan siitä, millainen haluaisin olla muutaman vuoden kuluttua. En muista koko ajatelmaani, mutta halusin ainakin olla matkusteleva, menevä, ulospäinsuuntautunut, liikunnallinen, kaunis ja rohkea. Eli kaikkea, mitä en silloin mielestäni ollut. Olin superujo, kaikkea jännittävä ja kotona viihtyvä, finninaamainen nörttityttö (Näytin vähän siltä Putous-hahmolta, Raipe-Sannako sen nimi oli?).

Kävin varhaisteininä muutaman kerran jopa juttelemassa psykologille ujoudestani, joka häiritsi minua todella paljon. Olin hyvä oppilas, mutta selittämättömästä syystä itsetuntoni oli kamalan huono. Muistan, että kirjoitin psykologille muutamassa liuskassa olettamiani syitä ujoudelleni, ja hän sanoi, että minustahan voisi tulla toimittaja! Samaa sanoi äidinkielen opettajanikin. Lopetin sessiot pian, ja psykologi pyysi, että joskus kirjoittaisin, mitä minulle kuuluu. Noh, tällaista minulle kuuluu. Jos joku olisi silloin sanonut, että työskentelen joskus Maikkarilla, pyörin missikisoissa lavalla Mr Finland -kandidaatin käsipuolessa, käyn intin ja kiipeilen vuorille, olisin pyörtynyt ja luultavasti kauhusta. Kiitoksia vaan.

Koen parikymppisenä saavuttaneeni ainakin suuren osan unelmistani ja tavoitteistani. Niin työelämässä, vapaa-ajalla kuin ihmissuhteissa. Halusin tehdä töitä toimittajana, oppia koko ajan uutta, liikkua, matkustella, kokea hurjia ja jännittäviä seikkailuja, tavata monenlaisia ihmisiä, olla vapaa, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ei se ollutkaan niin vaikea tehtävä.

Nyt en haluaisi olla täysin päinvastainen kuin jo olen. Sen sijaan, tahdon rakentaa sen päälle, miksi olen jo itseni kaikella vaivalla ja ilolla tehnyt.

Hahmottelin, että muutaman vuoden kuluttua olisin akateeminen, rakastunut ja matkusteleva sporttimamma. Tekisin sitä, missä olen paras ja missä pystyn yhä kehittämään itseäni suuntaan jos toiseen, pystyisin liittämään matkustamisen laajempaan kehikkoon ja pääsisin soveltamaan myös ihmissuhteista oppimaani entistä toimivampaan ratkaisuun. Rakastaminen on niin mahtavaa, että ehdottomasti haluan tehdä sitä, ja julmetusti. Kaikkein onnellisin olen ollut niinä aamuina, joina en ole nukkunut tuntiakaan, vaan ollut täydessä flow-tilassa tunnista toiseen lempiharrasteeni parissa…

Täysin uutena maailmana jonain päivänä voisi avautua äitiys. Se on jotain sellaista, mitä en ole kokenut, mutta varmasti sellainen seikkailu, joka vaatii aikanaan uudenlaista sitoutumista, suunnittelua, heittäytymistä, asennoitumista ja joustavuutta. Jotain sellaista, mitä en osaa vielä täysin kuvitellakaan. (Olen kyllä jo lukenut, millaista se on, ja synnyttäminen vaikuttaa aina yhtä karmaisevalta tapahtumalta. Luin ulkomaalaisesta synnytysblogista siitä, miten veri ja uloste roiskuvat ja paikat repeilevät, ja minusta on outoa, että miehet valittavat armeijassa, kun synnyttäminen kuulostaa vähintään taistelun veroiselta… Mikseivät äidit ikinä kerro näitä huiseja synnytystarinoita? Jos joskus synnytän, teen kuten synnytysbloggaaja enkä ota puudutusta, vaikka se olikin kuulemma kamalaa. Naiset ovat kyllä hurjia olentoja! On täysin uskomatonta, mihin kaikkeen näillä vartaloilla pystyykään… En voi olla hämmästelemättä sitä. Naisen kropalla lähes kaikki luonnistuu!)

Murrosiästä muistan, että myllertävä olo lakkasi jossain kohtaa. Siitä alkoi jännittävä elämänvaihe, ja kaikkea alkoikin tapahtua – oikeasti.

 

 

 

Erätaidot käytössä keittiössä, reissuruokahaaste 3.

1375917_10151914102573578_1431881826_n

Kolmas kokkaushaasteviikko meneillään, ja luvassa oli alkukantaista lihan irrotusta luusta sekä onneton yritys valmistaa ruokaa rapsakoittavia breadcrumbseja. Tässähän siis pääsi kokemaan sekä riemua aiemmin opitun soveltamisesta kirjolohen fileoinnin parissa, ja toisaalta ensimmäinen takaiskukin osui kotikokin matkalle.

10380723_10152593649273578_4950086583413370718_o

Haaste löytyi nyt kaiken muun hyvän lisäksi englanniksi, ja teon alla oli uusiseelantilainen kalapiiras! Uudessa-Seelannissa syödään paljon piiraita, oli täytteenä sitten lihaa, kalaa, kanaa, vihannesta tai vaikka vaahtokarkkia (suosikkini lolly pie). Kun nyt olen paljon muutenkin kirjoittanut maasta Down Under, miksipä en fiilistelisi haka-kulttuuria myös ruoan puolella.

Sain kunnian kokata ystävän ihanista ihanimmassa keittiössä, joka jaksaa ihastuttaa tilavuudellaan ja valoisuudellaan. Olo on täällä aivan zen! Jonain päivänä haluan melko samanlaisen asunnon itselleni: en ole vielä aivan varma, mistä tekijöistä tilapäisen kotini vetovoima koostuu, mutta analysoin asiaa pikkuhiljaa…

Ruoka-asiaan!

10495822_10152593649408578_7924261555838811319_o

1238352_10151913065458578_1713187665_n

996631_10151913063908578_1864256406_n

 Ostin paljon tuoreruokaa; savustetun kalan tilalla jopa kokonaisen kilon kirjolohen. Fileoimaton raakaversio tuli edullisemmaksi kuin paloitellut ja kypsennetyt ystävänsä (fileiden tekoa voi harjoitella kätsysti vaikkapa YouTube-videoiden avustuksella), ja kalan veistely on oikeastaan mukavaa puuhaa. Opin nauttimaan asioiden tekemisestä itse alusta loppuun eräopaskurssilla… Kun tietää, mistä ruoka tulee, ja miten suurta vaivaa ravinnon kasvatus, kalastus, metsästys ja kaikki muu asiaan liittyvä vaatii, tuntuu syöminen entistä jalommalta toimitukselta.

1277984_10151861320503578_66140662_o

Esi-isiemme elämäntyyliin tutustuminen (pelkkä 1800-luvulle matkaaminen riittää) tuo ihan uudenlaista näkökulmaa ravintoketjun huipulla keikkumiselle. Sitä arvostaa eri tavalla ruokaa lautasellaan, metsästämisen välttämättömyyttä ja metsästäjän rohkeutta ja tinkimättömyyttä sekä koko elämää, joka ei olisi ollut eikä edelleenkään ole mahdollista ilman perusedellytyksiä, kuten ravintoa. Voi tätä tehotuotannon aikakautta, joka tekee kaikesta itsestäänselvyyksiä ja vieraannuttaa syy-seuraussuhteista!

Muistelin kaiholla ja rakkaudella lyhyttä aikaani eräoppailun parissa vedellessäni punertavan lihan viimeisiä ruotoja käsin (ruotopinsettejä kaivaten). Lohi kuitenkin pääsi melko tyylillä lihoistaan, joista valmistui herkullinen täyte piiraalle. Eikä elikko muuten tällä kertaa kiemurrellut refleksien voimin, kuten juuri napattu hauki, jonka mahaa opaskurssilla avasin.

10452863_10152593649453578_6550177535734206038_o

Piiraan pintaan en ole tyytyväinen, sillä crumbseistani jäi turhan suuria. Silvoin juuri paahdetusta leivästä improvisoimani crumb-aineet tehosekoittimeen, ja ehkä turhan hätäisenä tyydyin liian nopeaan ja tehottomasti sekoitettuun lopputulemaan.

Jätin reseptistä pekonin pois, sillä en ole possunsilavan suurin ystävä, joten uskoin selviäväni ilmankin.

10470882_10152593649518578_5747338639120194858_o

Lopputulos on ihan okei, mutta piirakka kaipaisi edelleen kostukkeeksi sille sopivaa kastiketta: ystävä ehdotti esimerkiksi tilli-kermaviiliä. Hyvä idea! Tulen syömään piirastani vielä pari päivää, joten lisuketta ehtii yhä pohtia.

10549248_10152593649553578_7559746581943558225_o

Uskoisin, että seuraavaksi teen kalapiirasta munaisella täytteellä. Fish & chips olisi myös tuhtia tavaraa britti- ja sitä myöten NZ-ruokakulttuuria ajatellen (yhdessä hostelleista, joissa Uudessa-Seelannissa oleilin, saivat reppureissaajatutut kalastaessaan pari pientä haita. Niistä isäntämme valmisti meille paneroituja seuralaisia ranskalaisille potuille. Ihmettelimme isolla porukalla ehkä kolmen täysikasvuisen lohen mittaisia haita, jotka sätkivät yhä elävinä hostellin parkkipaikalla. Pojat olivat uskaltaneet hilata merenelävät maihin, mutta niiden kärsimysten lopettamisen kohdalla oli sisu loppunut…) Nams.

 10496087_10152594391218578_821215304028995013_o

20140711_142707

20140620_133743

20140701_190939-1

20140707_175723

Entä jos kuolisit huomenna?

Mitä tekisit tänään, jos tietäisit, että kuolet huomenna?

Erinomainen kysymys, jonka minussa herättivät tällä kertaa nomadit Päivi ja Santeri Kannisto kirjassaan Vapaana elämisen taito. On helpompi keskittyä oikeisiin ja onnelliseksi tekeviin ratkaisuihin elämässä, kun tulee ajatelleeksi, ettei tämä jatku ikuisesti. Omaa kuolemaansa kannattaa siis kuulemma mietiskellä säännöllisesti tästä näkökulmasta.

Elämäni aidosti onnellisimmat hetket seikkaillessa:

1. Pyörän selässä vilkkaasti liikennöidyllä ja mutkaisella maantiellä Gran Canarialla – toisella puolen välkehtivä Atlantti, toisella vuorenrinteet. Olin eronnut pari viikkoa sitten ja samalla lamasta huolimatta aloittanut uuden uljaan elämäni Espanjassa ikuisen auringon alla. Viiletin tukka putkella kohti tuntematonta vain omaan kroppaani ja päähäni luottaen, ja muistan ajatelleeni: “Vaikka nyt joutuisin kolarin uhriksi, olisin silti onnellinen, että olin juuri nyt, juuri tässä. Minä todellakin elän!”

2. Auringon laskiessa ja kymmenien lintujen visertäessä konserttiaan Abel Tasmanin kansallispuiston edustalla. Kaukaa kuului valtameren loiske ja etäällä siinsi sinisten vuorten siluetti. Nojasin sillan kaiteeseen ihaillen matalaa hiekkarantaa, vehreää viidakkoa ja kumpuilevia vuoria ympärilläni. Pimeän humahdettua hämmästelin miljoonia tähtiä pääni päällä, kunnes lähdin verkkaisesti valumaan kohti paikallisia kyläjuhlia ja backpacker-tuttavieni seuraa. Olin unelmoinut tästä paikasta ja mielenrauhasta kuukausia.

3. Korealaisella illallisella Espanjan Murciassa kielikurssin lopulla. Kuukaudessa muodostunut tiivis tyttöporukka kerääntyi viimeistä iltaa yhteen nauttimaan perinteisiä aasialaisia herkkuja: minä ja viisi eteläkorealaista. Taakse jäi monta yhteistä muistoa Granadan Alhambrasta Valenciaan, flamenconäytöksestä Cal Blanquen vaellus- ja melontareissuun sekä viininmaisteluun kesäyliopistolla. Erityisesti mieleen jäi yhden heistä sanat: “You’re a cockroach. No matter what happens in the world, you will survive.”

4. Villidelfiinien seassa snorklatessa Kaikourassa. Ensimmäinen muistoni Kaikourasta on se, kun katselin ulos bussin ikkunasta kohti Tyyntä valtamerta ja saman tien pinnan puhkaisi parihypyllään kaksi leikkisää delfiiniä. Ilmoittauduin välittömästi seuraavana aamuyönä järjestettävälle snorklausretkelle.

Oksensin koko aallokkoisen paluumatkan ämpäritäydeltä, mutta ystävällisten ja uteliaiden eläinten kanssa kommunikointi merenpinnan alla voitti kyllä monet muut hurjatkin reissuaktiviteetit. Näiden inhimillisten olentojen kanssa en tohtinut kaivaa kameraakaan esille, sillä se tuntui törkeältä niin hyvässä seurassa.

Jännittävintä oli ensimmäinen hyppy märkäpuvussa syvään mereen, sillä oli vielä varhainen aamu ja tiedän, että niillä main asustelee myös muun muassa valkohaita, ja lisäksi olen ainoastaan kerran aiemmin käynyt ulkomailla opettelemassa sukellusta (ilmoittauduin myöhemmin haihäkkisukellukseen Stewart Islandille, mutta sain kolme viikkoa kestäneen keuhkoputkentulehduksen, ja sitten lähdinkin jo kotireissulle, tai itse asiassa työnhakuun Kanarialle). Snorklaus oli kuitenkin helppoa hommaa, ja vaikka aluksi näin alapuolellani vain loputonta pimeyttä, pian näkökenttääni ilmestyi ystävällinen silmäpari, ja lopulta parvi veijareita viiletti ohi ja osa niistä pysähtyi kiinnostuneina leikkimään kanssani, kunnes totesivat, että olen aivan liian hidas tekemään paripiruetteja.

5. Joka ilta laitettuani pään tyynyyn kasarmin viileälakanaisessa punkassa. Nukahdin oitis enkä nähnyt ainuttakaan unta, ja heräsin juuri sopivasti muutama minuutti ennen herätyshuutoa.

6. Rakkaus. Ja oikea ystävyys. Ehdottomasti. Ilman rakkautta missään ei ole mieltä. Rakkaus tosin ei saa viedä ihmiseltä vapautta tehdä asioita, jotka tekevät sen onnelliseksi. Siksi luottamus ja kunnioitus ovat myös onnistumisen avaimia.

Rohkaiseva roller derby

Kuumeesta ja parin unettoman yön tuottamasta väsymyksestä huolimatta raahauduin eilen aurinkoiseen Suvilahteen seuraamaan untuvikkojen ensimmäisiä roller derby -askelia, vai pitäisikö sanoa liukuja…

Ennakkoasenteistani huolimatta touhu tempasi sivustakatsojankin mukaansa. Osanottajien kahtia jaetulle joukolle autettiin ensialkuun kullekin sopivankokoiset luistimet ja suojat päälle, ja sitten tyypit nostettiin pystyyn. Vaivalloinen ja haparoiva, vapaaehtoisten konkareiden avustama taival kohti asfaltille merkattua rinkiä alkoi. Haettiin oikeanlaista kyykistyvää luisteluasentoa ja opeteltiin toisissa tapauksissa pois kärkipotkuista, jotka eivät nelipyöräisillä roller derby -luistimilla ole mahdollisia.

Ringissä perusluistelun opettelu jatkui ohjatusti, ja muutaman minuutin kuluttua kaikkien liikkuminen näytti jo sujuvalta. Ei ainuttakaan pyllähdystä. Etukenon nopea omaksuminen auttoi.

Seuraavaksi juomatauon jälkeen startattiin hallitun kaatumisen opiskelu käytännössä. Oi, tässä kohtaa viimeistään olisin halunnut olla mukana! Ottelijan on uskallettava ottaa osumaa maahan ja luotettava suojien tehoon. Seuraavat ringin kierrokset treenattiin polville muksahtelua ja siitä nopsasti ylös jatkamista. Tämäkin sujui hyvin, ja seuraava treenattava olikin nelinkontin rähmälleen kaatuminen. Opittiin, että maahan eivät mene ensimmäisinä kädet, vaan polvet ja vasta sitten on kämmenkosketuksen vuoro: ei pipiä.

Kaatuilusta tuli mieleen sählyotteluun osallistumiseni viime syksynä Tampereella. Lähdin eron jälkeen kokeilemaan uusia harrastuksia ulkomaalaisten kämppisten kanssa, ja sählyn tuoksinassa onnistuin huomaamattani rajuilla syöksyillä nirhaamaan rikki urheilutrikoot polven kohdalta ja lähtihän siitä ihoakin kaistale. Oli niin hauskaa, etten pelin tiimellyksessä edes huomannut koko haaveria. Loppuvaiheessa sain pallon täysvauhtia ohimoon, mikä sai kanssapelaajat kauhistuneena kyselemään vointiani, ja huomasin vain huutavani: “I DIDN’T DIE!” Korostan, että olen surkea pelaaja, mutta asenne korvasi puuttuvat taidot. Lisäksi sain jälleen yhden kutsun treffeille Tampereella… Syöksyminen kannattaa!

Intissä pelasimme niin lumifutista, salibandya kuin vesikorista, ja ei siinä auttanut kokemattoman kuin syöksyä sekaan. Jos voit heittää käsikranaatin, ampua kertasingolla, kantaa reppuselässä 20 kiloa painavampaa miestä ja tulla hallitusti panssarivaunun yliajamaksi, voit varmaan vähän pelaillakin… Siinä ei voi tappaa eikä kuolla.

Takaisin luisteluun: Hauskannäköistä meininkiä! Eikä edelleenkään hasardeja tilanteita; kuin nämä puoli tuntia sitten luistimille huojuen nousseet mimmit olisivat tehneet tätä aina!

Vasta jarrutusten harjoittelu paljasti, että kyseessä olivat uusien naamojen harjoitukset: näin ekoja pyllähdyksiä. Ja sisukasta eteenpäin yrittämistä.

Sitten minun olikin lähdettävä sisälle parantelemaan oloani.

Argumentoin lajin saloja minulle selvittäneelle ystävälleni, että en ymmärrä, miten tarkoitukseton väkivalta voimauttaisi naispelaajia tässä hurjassa kontaktilajissa. Eihän siinä ole edes palloa tai kiekkoa, jota jahdata. Eikö paras ja voimauttavin peli ole sellainen, jossa on mukana tasamäärin kumpaakin sukupuolta?

Ystäväni huomautti, että nykyisin on myös miesjoukkueita, ja näin eilen mukana järjestäjissä muutaman jätkänkin. Hyvä on, entä se taklailu? Sitä en vielä päässyt todistamaan livenä, mutta minua on opetettu olemaan käyttämättä tarpeetonta väkivaltaa. Ilman hyvää syytä en näe pointtia mukiloida viattomia vastapelureita.

Voiko peli voimaannuttaa minua ja muita siinä määrin rajuudellaan, että mustelmat ovat sen arvoisia? Olenko osumien jälkeen niin karaistunut ja täynnä uudenlaista energiaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta (tulee vähän Fight Club mieleen), että se voittaa epämukavuudet? Voiko oman sukupuolensa kesken ylipäätään kokea jotain sellaista? Minulla on vain veljiä ja kaikki serkkunikin ovat miespuolisia, joten olen lapsenakin pyrkinyt sopeutumaan nimenomaan poikien joukkoon ja olemaan epätyttömäinen. Tiedän jo, että miesten keskellä voi kadottaa sukupuolensa määräämät rajat ja normit, ja se oli hienoa. (Inttipäissäni joku kuukausi sitten kommenttini lajista oli vielä pojilta oppimani: “Kuulostaa ihan tyttöjen jutulta!” Nyt koen olevani taas niin naisistunut, että tuo lause tuskin sopii suuhuni.)

Tässä on vielä tutkimisen paikka… Ja heh-heh, tärkein kysymys: onko tämä lesbojen laji? En osaa sanoa. Tuntemieni lesbojen perusteella sanoisin, että ei todellakaan rauhallista ja leppoisaa menoa arvostavien lepakoiden suosikkilaji (Voin jo kuulla lausahduksen: “Kuulostaa ihan sun jutulta! Me voidaan tulla katsomaan.”). Lesboja tuntuu olevan vähän joka lähtöön, kuten ihmisiä yleensäkin.

Sanoisin havaintojen perusteella, että kyseessä on voimakkaiden, sinnikkäiden, nopeasti oppivien ja kiinnostavien naisten ja ihmisten harrastus. Joukossa näkyi hyvin monentyylistä suhaajaa. Jokaisella on varmasti ainakin mielenkiintoinen syy sille, miksi he ovat lähteneet mukaan.

En ehtinyt nähdä, keksittiinkö osallistujille lopussa raffit pelaajanimet, ja miten tämä olisi tapahtunut.

I’ll be back.

 

 

 

Tahattomasti tasa-arvoinen

Ystäväni piristi sateista ja kuumeista aamuani lähettämällä linkin iltapäivälehden nettiartikkeliin, jossa kirjoitetaan positiiviseen sävyyn nuoren miehen ja vanhemman naisen suhteesta.

Jutun saamat poleemiset kommentit kummastuttavat, sillä kuvittelen ilmeisesti aina eläväni tasa-arvoisemmassa maassa kuin elän. Niin, itse siis olen paitsi jatkuvasti uudenlaista inspiraatiota etsivä, myös tapaillut viimeiset yhdeksän vuotta lähes poikkeuksetta vain itseäni nuorempia miekkosia. Myös vakavimmat suhteeni ovat olleet nuorempien kanssa: ensin pari, sitten yhdeksän vuotta juniorimpaan herraosapuoleen. Valinta ei ole ollut tietoinen, vaan jostain syystä viehätyn useimmiten nuorista kundeista.

Uskon, että kyse on siitä, että haen partnereista aina myös mahdollisuutta laajentaa omia näkökulmiani ja elää mukana innostuneisuuden aikakautta; nuori mies ei ole vielä tapojensa ja eletyn elämänsä orja, vaan tutkimusmatkaajan tapaan testaa monenlaisia mahdollisuuksia toteuttaa itseään. En ole koskaan ollut henkisten tai fyysisten rajoitusten tai esteiden ystävä. Nuori mies saa aidosti uusia oivalluksia ja lähtee niitä täydellä teholla toteuttamaan. Sitä on mukava seurata, ja siihen päästä myös sanasensa sanomaan.

Vanhemmasta naisesta aidosti innostunut jäpikkä on yleensä luonteeltaan myös kunnianhimoinen ja määrätietoinen, sillä hän kokee halua täyttää jo pidempään eläneen asettamat kriteerit ja on utelias selvittämään tämän salaisuudet. Hänen kanssaan on hedelmällistä käydä monenlaisia syvällisiä keskusteluja, ja hänen suhtautumisensa naisen asemaan ikävä kyllä poikkeaa monista vanhemmista miehistä positiivisella tavalla. Hän on valmis auliisti jakamaan ja opettamaan myös naiselle asioita, joita toiset seniorimmat miehet pitävät miesten juttuina.

Mikään ei myöskään tuota suurempaa iloa kuin se, että on kohentanut lenkkikuntoaan niin tuntuvasti, että esimerkiksi juoksee selvästi nuorempaa kundia nopeammin. Olen ollut vuosia koukussa liikuntaan, ja olisi kamalaa, jos joku onnistuisi tekemään minustakin sohvaperunan eikä jaksaisi pysyä perässä. Miehen on fyysisesti kiritettävä minua, ei toisin päin!

Haen parisuhteelta jatkuvaa innostavuutta, kannustusta, myönteistä haastavuutta, henkistä inspiraatiota ja ilon aihetta. Tässä mielessä nuorempi mies ajaa asian; toki varmasti on olemassa myös ikätovereitani tai vanhempia hemmoja, jotka ovat luonteeltaan ja olemukseltaan ikinuorekkaita ja -tarmokkaita. Tällaisiin tapauksiin en ole ainakaan vielä saanut kunniaa tutustua, mutta odotan kiinnostuneena.

Mutta nuorukaiset, disko- ja baarielämää en enää pidemmän päälle jaksa: kaikki se kymmenet kerrat nähty ja koettu hulluttelu ei enää jaksa joka viikonloppu vetää baanalle. Ihminen, joka ei ole vielä kolmekymppisenä oppinut, että liika rilluttelu ei pidemmän päälle kannata, ei kai opi muistakaan virheistään.

Yksi suurimmista virheistä, mitä miehet kanssani tekevät, on kuvitelma siitä, että olisin “seksikäs ja jännittävä”. Olen mitä vakavin ihminen, ajattelen jopa liikaa, ja pidän kaltaisistani kilteistä, mutta määrätietoisista ja avoimista henkilöistä.

Puuma minä en koe olevani. Ei kyse koskaan ole iästä, vaan ihmisestä.