Yllätysmaratonille!

12322602_10154324073323578_944492762854751796_o

En tiedä, kuinka järkevää on talven flunssakierteen ja muiden treenitaukojen jälkeen lähteä kesäkuun puolivälissä ensimmäiselle maratonille, mutta kokeillaan. Ultramaraton (65 km) minun piti jo rämpiä viime kesänä maailman toiseksi suurimmassa kanjonissa Namibiassa. Satuin juuri sairastumaan muutama päivä ennen kisoja, joten hartaasti valmisteltu suunnistusjuoksu haastavassa maastossa jäi toteutumatta.

25 kilometrin aavikkojuoksu sen sijaan lutviutui reissussa mainiosti (Puhumatta noin 10 kilometrin hyväntekeväisyysjuoksusta Namibiassa sekä 600 metrin pikajuoksukisasta, jossa olin ainut valkoinen osallistuja). Muistakin 20-30 kilometrin juoksuista on kokemusta alla, ja mikä tärkeintä, säännöllinen juoksuharrastus meneillään noin seitsemättä vuotta.

Tällä haavaa eka maratonini starttaisi Forssassa, Suvi-illan juoksutapahtumassa, seuranani arviolta noin reilu 300 muuta pinkojaa. Siis maratonissa. Muissa eventin juoksuosioissa kirmaajia on vuodesta toiseen ollut yhteensä kymmenkertainen määrä, onhan Suvi-illan maraton Suomen toiseksi suurin juoksutapahtuma.

13331041_10154324072923578_4552618963394783117_n

Lehtialan työt ovat kesän osalta alkaneet mielekkäästi. Tekemistä riittää toimituksessa, ja aina sitä on erityisen iloinen, kun on mahdollista tehdä parhaiten osaamaansa duunia. Itseni kehittäminen omalla alueella on se, mitä nykyisyydeltä ja tulevalta haen. Työni on hyvin kiinnostavaa ja inspiroivaa; yhteiskunnassa vaikuttaminen, ja ympäröivän todellisuuden havainnointi, seuraaminen ja järjestäminen. Varsinkin nyt käynnissä oleva murroksen kausi saa silmät avautumaan niin eteen kuin taaksepäin, ulos ja sisään. Mitä olisi voitu tehdä toisin? Mitä nyt pitäisi tehdä? Mitä tästä kaikesta voi seurata?

Tuli mieleen, että eivätkö lähes kaikki suomalaiset voisi osallistua talkoisiin, joissa rotaatiossa tehtäisiin välillä kausi muita kuin oman alan töitä? Ajattelin vain kaikkien ihmisten elämän ennakoitavuuden ja jopa yhteiskuntarauhan takaamisen kannalta. Olisi mukava, jos tietäisi vähän etukäteen, millä aloilla ja millaisia pätkiä tekee. Voisi suunnitella asumista ja perhekuvioita, kyseisten alojen opiskelua ja itselle mielekkäiden asioiden yhdistelyä kaikissa toimenkuvissa. Se, että mikään ei varsinaisesti liity mihinkään eikä kukaan ehdi katsoa, mitä olet aiemmin tehnyt, koska monella työikäisellä on nykyisin sillisalaatiksi kutsuttu ansioluettelo, ei varmaankaan edistä yhteisiä tai henkilökohtaisia päämääriä pidemmän päälle. Eikä se, että ihmissuhteet ja lähiyhteisöön kuulumisen tunne sekä osaamiseen liittyvä itsetunto hajoaa vähintään puolen vuoden välein.

Noh, se siitä yhteiskunnallisesta kannanotosta…

Myös kotimaan matkailun osalta kesä on valtavan hienoa aikaa. Tänä pidennettynä viikonloppuna vierailimme poikaystävän kanssa synttärijuhlilla Naantalissa ja pikaisesti viileässä Turussakin. Varsinais-Suomi on kyllä matkailullisesti upeaa seutua, jos arvostaa vehreyttä ja merinäköaloja, ja puutalokaupungit ovat tietysti aina oma idyllinen lukunsa. Tännehän voisi joutilaalla aikataululla tulla uudelleenkin, esimerkiksi kylpylöimään. Turku on itselle yhtenä entisistä kotikaupungeista jo tuttu, samoin sitä ympäröivät kunnat aina eksoottiseen Raumaan saakka. Paljon nähtävää ja ihmeteltävää.

13336033_10154324072773578_678603896195744084_n

Turun kaduilla pystyin muistamaan, miksi olen aikoinani lähtenyt mannekiinikurssille nimenomaan täällä; niin paljon elegantteja, huoliteltuja ja kaunispiirteisiä ihmisiä. Nuoruuden kaupunki. Ja ainakin lähes kaikki 20 Hesburgeria yhä pystyssä, joissa olen tainnut jokaisessa aterioida… Harmistuttavaa Turussa on äkkinäkemältä kauppatorin laidan julkisivujen tunkkaisuus. Ei kai se ihan tuolta seitsemän vuotta sitten näyttänyt?

Nytpä ei muuta kuin ihailemaan vuorostaan Pyynikinharjun järvimaisemia 20 kilometrin harjoituslenkillä Tampereella. Täältä tullaan, maraton! (Harjoitustahtini on nyt siis viimeisellä kuukaudella kaksi 4-5 km lenkkiä sekä yksi pidempi pyrähdys viikossa. Lisäksi noin kerran viikossa lihaskuntoharjoittelua, jota olen aiemmin harrastanut noin kolme kertaa viikossa lenkkeilyn lisänä.)

 

Maailman kovin extreme-kilpailu?

Tulipahan vaan mieleen, että onko kukaan ikinä harkinnut laittavansa pystyyn extreme/seikkailu-tyylistä kisaa, jossa osa-alueina olisivat suunnistusmaraton vieraissa olosuhteissa tai vaihtoehtoisesti vuorenvaltaus, käytännön sotilastaitotesti, siitä suoraan kauneusmittelöimään niin, että kehonkoostumus, nätti hymy ja muu mahdollinen tulisivat mitatuiksi, seuraavaksi kirjoittamaan vaikkapa kandin laajuinen työ itse valitusta aiheesta, sitten kokkaamaan Master Chef -tyylinen illallismenu ja vielä jonkinlainen moraali- tai muu sosiaalisen paineensietokyvyn koe vaikkapa autenttisen tuntuisessa työtilanteessa, ja jos tähän vielä saa synnytyksen ennen maaliviivaa? Kaikki osa-alueet tulisi suorittaa viikossa.

Ai niin, mutta tämähän on jo 2010-luvun tyttöystäväkoe.

Heh. Kunhan tässä mietin erinäisten lehtiartikkeleiden perusteella, stressaako sitä itseään kuitenkin liikaa, ja minkä takia. Tekeekö asioita lopulta huvin vuoksi, ja vaikka tekisikin, viekö se kaikki liikaa voimia. Voiko itselle mieluisiakin asioita stressata terveyden kannalta turhan paljon? Varsinkin, jos kuormittavia asioita (ja itselle asetettuja, leikillisiäkin vaatimuksia) on valtava määrä.

Humanitaarista journalismia ja Afrikkaa

Tässä ensin kuulumisia Afrikasta opiskelijatovereiden kertomana:

Ja sitten yhteen elämäni tämän hetken tärkeimmistä haasteista…

Toisaalta tuntuu, että Namibia-gradu junnaa paikallaan (eli kappaleiden sisällöt vaihtuvat ja niiden paikat edelleen muuttuvat suunnitelluista), toisaalta se puksuttaa uusien oivallusten jäljiltä hurjasti eteenpäin. Uusia lähteitä on nyt kahlattuna taas muutama, ja tekstiä on siirtynyt ruudulle. Ajatusketjut muotoutuvat. Sanoin äidilleni, että kadehdin kyllä länsimaisesta ja kotimaisesta aiheesta gradua tekeviä, mutta valitsin tarkoituksella aiheen, jota saa oikeasti kunnolla tutkia ja penkoa. Tuntuu ihan aarteen löytämiseltä, kun viimein pääsee juuri sen oikean ja kaikki syntyneet mysteerit avaavan teoksen äärelle, joka kokoaa irtonaiset palaset.

Täsmälleen vuosi sitten aloitin konkreettisesti henkisen matkani Afrikan avaamiseen Namibiassa. Afrikka-kokemukset ovat olleet yliopistomatkani parasta antia, vaikka tietysti monet kurssit ovat myös avanneet uutta ja vanhaa mielessäni.

Ilman matkoja maailman toiselle puolelle olisi kuitenkin vaikea kuvitella kasvaneensa ihmisenä. Pakolaisleiri, slummit, erilaiset tavatut ihmiset ja ystävyydet, uudet tilanteet, toimituskulttuuri ja yhteiskunta uudessa maassa… Itsensä Martti Ahtisaaren haastaminen yliopistoluennolla näistä aiheista, juttukeikat namibialaisena tv-toimittajana niin slummeissa kuin ministereitä ja varapresidenttiä tapaamassa, oma juttu valtakunnan pääuutisena ja historiallisten käänteiden seuraaminen aitiopaikalla ‘nuoren valtion’ kamaralla… Mahtava vuosi. En koskaan unohda niitä ihmisiä ja tarinoita.

Pian alkavat duunit toisella paikkakunnalla täällä Suomessa, tapahtuu muutto kakkoskotiini, ja poikaystävä toivoo, että kokkaisin hänelle viikoiksi varastoon. Viikonloput meillä näyttävät muutamaan otteeseen olevan aikamoista lentämistä ja juhlia ympäri Suomea. Ja nyt en tarkoita festareita. Hänestä muun muassa tulee kummisetä, ja se tuntuu pysäyttävältä. Olemme ilmeisesti kaikesta ryntäilystä ja säntäilystä huolimatta vastuullisia aikuisia. Sekin tuntuu hyvältä. Jos on oltava meininkiä ja kasvua, tarvitaan myös ankkureita ja koti, mihin palata.

Olen maailman onnekkain ja onnellisin minä. Joskus kysyn poikaystävältäni, eikö hän varmasti ole esimerkiksi vieraan vallan agentti tai jotain muuta, koska tämä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Tai ehkä tämä tilanne on jonkinlainen vastaus viime kesänä menehtyneen isoäitini rukouksiin siitä, että olisin kaikin puolin onnellinen. Hän oli hyvin uskonnollinen ihminen. Pystyin Namibiasta käsin vielä hyvästelemään hänet Skypen välityksellä ja kertomaan, että elän juuri onnellista vaihetta elämässäni. Ihanaa, että se vaihe kesti pidempään. Tuntuu ylipäätään mahtavalta, että elämässä on ollut ja on edelleen tärkeitä ihmisiä, joille on merkityksellistä erityisesti se, olenko onnellinen. Ei se, näytänkö tänään erityisen kauniilta ja mikä on rasvaprosenttini, miten paljon olen saanut aikaan, kuinka monta kilometriä juoksen viikossa tai miten paljon rahaa ansaitsen. Tai muutunko 20 vuoden kuluttua vanhaksi, kurttuiseksi ja kärttyiseksi.

Jesse Kaikuranta muistuttaa inttiajoista Pohjois-Karjalan metsissä, mutta nyt myös niin monista muista matkoista kaukana kotoa.