Humanitaarista journalismia ja Afrikkaa

Tässä ensin kuulumisia Afrikasta opiskelijatovereiden kertomana:

Ja sitten yhteen elämäni tämän hetken tärkeimmistä haasteista…

Toisaalta tuntuu, että Namibia-gradu junnaa paikallaan (eli kappaleiden sisällöt vaihtuvat ja niiden paikat edelleen muuttuvat suunnitelluista), toisaalta se puksuttaa uusien oivallusten jäljiltä hurjasti eteenpäin. Uusia lähteitä on nyt kahlattuna taas muutama, ja tekstiä on siirtynyt ruudulle. Ajatusketjut muotoutuvat. Sanoin äidilleni, että kadehdin kyllä länsimaisesta ja kotimaisesta aiheesta gradua tekeviä, mutta valitsin tarkoituksella aiheen, jota saa oikeasti kunnolla tutkia ja penkoa. Tuntuu ihan aarteen löytämiseltä, kun viimein pääsee juuri sen oikean ja kaikki syntyneet mysteerit avaavan teoksen äärelle, joka kokoaa irtonaiset palaset.

Täsmälleen vuosi sitten aloitin konkreettisesti henkisen matkani Afrikan avaamiseen Namibiassa. Afrikka-kokemukset ovat olleet yliopistomatkani parasta antia, vaikka tietysti monet kurssit ovat myös avanneet uutta ja vanhaa mielessäni.

Ilman matkoja maailman toiselle puolelle olisi kuitenkin vaikea kuvitella kasvaneensa ihmisenä. Pakolaisleiri, slummit, erilaiset tavatut ihmiset ja ystävyydet, uudet tilanteet, toimituskulttuuri ja yhteiskunta uudessa maassa… Itsensä Martti Ahtisaaren haastaminen yliopistoluennolla näistä aiheista, juttukeikat namibialaisena tv-toimittajana niin slummeissa kuin ministereitä ja varapresidenttiä tapaamassa, oma juttu valtakunnan pääuutisena ja historiallisten käänteiden seuraaminen aitiopaikalla ‘nuoren valtion’ kamaralla… Mahtava vuosi. En koskaan unohda niitä ihmisiä ja tarinoita.

Pian alkavat duunit toisella paikkakunnalla täällä Suomessa, tapahtuu muutto kakkoskotiini, ja poikaystävä toivoo, että kokkaisin hänelle viikoiksi varastoon. Viikonloput meillä näyttävät muutamaan otteeseen olevan aikamoista lentämistä ja juhlia ympäri Suomea. Ja nyt en tarkoita festareita. Hänestä muun muassa tulee kummisetä, ja se tuntuu pysäyttävältä. Olemme ilmeisesti kaikesta ryntäilystä ja säntäilystä huolimatta vastuullisia aikuisia. Sekin tuntuu hyvältä. Jos on oltava meininkiä ja kasvua, tarvitaan myös ankkureita ja koti, mihin palata.

Olen maailman onnekkain ja onnellisin minä. Joskus kysyn poikaystävältäni, eikö hän varmasti ole esimerkiksi vieraan vallan agentti tai jotain muuta, koska tämä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Tai ehkä tämä tilanne on jonkinlainen vastaus viime kesänä menehtyneen isoäitini rukouksiin siitä, että olisin kaikin puolin onnellinen. Hän oli hyvin uskonnollinen ihminen. Pystyin Namibiasta käsin vielä hyvästelemään hänet Skypen välityksellä ja kertomaan, että elän juuri onnellista vaihetta elämässäni. Ihanaa, että se vaihe kesti pidempään. Tuntuu ylipäätään mahtavalta, että elämässä on ollut ja on edelleen tärkeitä ihmisiä, joille on merkityksellistä erityisesti se, olenko onnellinen. Ei se, näytänkö tänään erityisen kauniilta ja mikä on rasvaprosenttini, miten paljon olen saanut aikaan, kuinka monta kilometriä juoksen viikossa tai miten paljon rahaa ansaitsen. Tai muutunko 20 vuoden kuluttua vanhaksi, kurttuiseksi ja kärttyiseksi.

Jesse Kaikuranta muistuttaa inttiajoista Pohjois-Karjalan metsissä, mutta nyt myös niin monista muista matkoista kaukana kotoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *