Ihan oma seikkailu

Vaikeaa se on, mutta… suuri tavoitteeni on olla osallistumatta maratonille tänä kesänä. Ne viikonloput, joina pääsee ykköskotiin lepäämään, pyhittää kyllä mielellään huilimiselle ja nautiskelulle. Juoksemista en ole lopettanut enkä aio lopettaa. Aion nyt harjoituttaa jaksamisen mitoittamista entistä tehokkaammin.

Nautiskelukin on taito. Miten tehdä vapaa-ajastaan mahdollisimman nautittavaa?

Niin, erinomaisen parisuhteen vastapainoksi alan hiljalleen kaivata myös omaa elämää. Ja vähän uutta suuntaa jälleen.

Mielessä ja kohta toteutuksen asteella on uutta kirjoitusprojektia gradunkin oheen, kunhan arjen lehtityöltä jaksan alkaa paneutua omiin ideoihin. Gradussa pääsee käyttämään syvällisempää ja kattavampaa työotetta, ja vähän samaa haen kakkosproggikseltani. Oikeastaan olen jo muutaman vuoden kypsytellyt ja etsinyt tapaa toteuttaa jotain numero kakkosen kaltaista. Osa ideoista on ollut joko liian raskaita toteuttaa tai vain huonosti elämäntilanteeseeni ajoitettuja. Nykyinen ideani alkaa vaikuttaa toteuttamiskelpoiselta ja arkeeni sekä henkilökohtaisiin tavoitteisiini hyvin soljuvalta…

Kakkosprojekti liittyy matkailuun, journalismiin ja kohtaamisiin. Kyseessä on pitkä prosessi, jota alan toteuttaa jo tällä viikolla. Katsotaan sitten vuoden päästä, mitä on kasaan keritty… Oma maratonini. Ihan oma juttuni.

Hetkessä elämistä Suomessa

396698_10151018679548578_1232359135_n

En tiedä, olenko nyt itsekuriton vai elämän seikkailuna ottava… Lenkkeilin yksin ja yhdessä tänä viikonloppuna Tampereella Kaupin urheilupuiston mäkisillä ja järvimaisemin somistetuilla poluilla. En kuitenkaan lähtenyt Pyhäjärveä kiertämään edes aurinkoisempina päivinä.

Kertakaikkiaan, jos voit viettää pidennetyn unelmaviikonlopun kotikaupungissa parhaassa seurassa tehden, mitä mieleen milloinkin juolahtaa, mikset tekisi niin? Elämähän on seikkailu, ja parhaimmillaan seikkailu, jonka voi kulkea käsi kädessä kesäisessä ilmassa (ehkä muutaman pisaran ropsahdellessa, tai noh, vähän useammankin toisinaan). Ilman kummempia suunnitelmia.

Niinpä olemme lähteneet iltaisin kävelemään pitkin kaupungin katuja ja pysähdelleet sopiviin paikkoihin nauttimaan hyvistä juomista, palanneet kotiin vasta aamuyön puolella. Aamulla olemme matkanneet himoitulle brunssille keskustakahvilaan. Syöneet torimansikoita ja kotona tehtyä pannukakkua. Olen laittanut hänen lempiruokiaan, vielä ennen matkaa kesätyöpaikkakunnalleni.

Juuri tällaisesta elämästä olen jo jonkin aikaa uneksinutkin. Enkä ole kokenut mitään vastaavaa. Hetkessä elämistä.

Ensi viikonloppuna matkaamme jälleen sukuloimaan. Tällä kertaa tie vie sukuni synnyinsijoille Lemille särää syömään ja Luumäelle ihailemaan paikallisia järvimaisemia.

Onneksi tämä kesä kestää meidän tapauksessa lokakuulle asti, eli yli Japanin-matkan. (Ehkä siis ehdin ja jaksan vielä kipaista sen rästissä olevan maratonin.) Syyskausi minulla onkin muuten aikaa saattaa gradu silausta vaille loppuun asti, ja tähytä kohti ensi vuotta.

Uusi mahdollisuus

Löysin mahdollisesti uuden ehdokkaan ekaksi maratonikseni! Seuraava optioni löytyy kuukauden päästä kotiseutu Tampereelta. Ajattelin treenata muun muassa Pyhäjärvireitillä, sieltähän saa loistavasti upeissa, vaihtelevissa maastoissa kerättyä 30 kilometriä juoksumatkaa alle.

Avasin muutaman viikon tauon jälkeen varsinaisen gradutekstini, vaikka projekti muuten mielessä ja silmissä on pyörinytkin, ja hain kirjastosta myös jälleen uusia lähteitä. Namibia ei ole unohtunut. Lisäksi löysin uuden sukulaisen kautta mahtavan ruotsalaisen konnekhuunin eli yhteyden vierailtuihin Afrikan maihin. Saas nähdä, mitä kaikkea sitä taas keksii! Surulla seurasin muuten uutisointia Istanbulin kentän tapahtumista, siellä tuli rankan reissun päätteeksi levähdettyä kolmisen kuukautta sitten. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu, joten kannattaa elää kuin viimeistä päivää.

Kullan yritän saada houkuteltua Tampereen Flowparkiin kiipeilemään (vaikka aika vapaahtoiseltahan oma hämähäkkimieheni on vaikuttanut) ja ehkä kokeilemaan erästä toista aivoille myös erinomaisesti sopivaa liikuntamuotoa, tanssia. Siitä hän ei ole niin ilahtunut enkä itsekään ole mikään tanssifanaatikko, mutta epämukavuusalue on toisinaan ihan hyvä paikka vierailla, as we know… Katsotaan, mitä tapahtuu!

Käymme yhdessä ain…

alonetogether

Harmillista, että tästä potretista puuttuu puolet. Tässä nyt kuitenkin #onnellisuus, #matkailu ja #kesä yhdistettynä samassa kuvassa.

Pian voidaan alkaa puhua puolestatoista vuodesta elämässäni. En ole katunut valintaa hetkeäkään ja minusta on ihanaa jakaa polkuni hänen kanssaan. En myöskään usko, että vapaa-ajan matkailu tulee meidän pariskunnalla ihan heti loppumaan.

Ja tätä ennen tosissaan vietin kuutisen vuotta enimmäkseen sinkkuna edellisen pitkän suhteeni jälkeen. Miten täsmälleen sopivan miehen sitten voi löytää, kun tuntuu, että toivo on menetetty? Olen varmasti huono neuvomaan, koska pitkältihän elämä on sattumastakin kiinni, näin uskon.

Mutta prosessia voin sentään kuvailla.

1. Tapailin runsaasti miehiä. Netistä hankittuja sokkodeittejä riitti ja toki esimerkiksi matkaillessa livenä tulee vastaan paljon kiehtovia mahdollisuuksia miestenkin suhteen. En lukittautunut neljän seinän sisälle, annoin erilaisille ihmisille mahdollisuuksia, en ottanut pakeista nokkiini, lähestyin rohkeasti sopivia kohteita ja päätin lopulta, etten anna ensivaikutelman hämätä liikaa. Useinhan käy niinkin, että miehen esittelyteksti kuulostaa satujen prinssiltä ja livenä homma ei vaan toimi. Niinpä päätin olla avoin useimmille sujuvasti itseään ilmaiseville ihmisille, vaikka he eivät täysin vastaisikaan ennakkokäsitystäni “minun tyypistä”. Myös pieni toimittaja usein nosti päätään, kun törmäsin uniikkeihin persooniin tutkimusmatkoillani, ja saatoin välillä jumittua jakamaan ajatuksia vaikkapa jonkun älykkään fetisistin tai muun jännän hahmon kanssa. Ja ihmisillä on kyllä mitä kiinnostavimpia ammatteja ja elämäntarinoita!

2. Päätin jokunen vuosi sitten, että nuoruuden yhden illan jutut ja muut vakiosäädöt saavat jäädä. Eivät ne kuitenkaan suhteen veroisia ikinä ole. Se oli hyvä päätös, parisuhde on sen jälkeen tuntunut entistäkin mahtavammalta asialta.

3. Elin omaa elämääni. Matkustelin, tein paljon töitä, harrastin, seikkailin, opiskelin, joskus biletinkin, testasin ja kokeilin kaikenlaisia vaihtoehtoja toteuttaa itseäni, urheilin ja söin hyvin, hengasin kavereiden kanssa, loin ihmissuhteita. Tämä on ehkä kuitenkin tärkein pointti, koska jos ei ole elämää eikä tykkää elämästään, on vaikea arvostaa tai löytää hyvää ihmissuhdettakaan. Ensin oma elämä, sitten suhde. Suhteessa, joutuu kuitenkin tekemään kompromisseja ja on parempi, jos voi ajatella vaikka, että “Noh, eipä minun nyt kai enää tarvitse jokaiselle maratonille osallistua, kun jo tiedän, miten rankkaa se on. Ihan mukava lötkötellä kainalossa välillä ja osallistua vain joka toiseen.”

4. Asia, mikä edelleen välillä itseltäkin unohtuu, on itsensä arvostaminen sellaisena kuin on. Heitä ne muotimainokset ja artikkelit pepun ja korvalehden oikeasta koosta hiiteen. Jos mies ei tykkää tisseistäsi tai nenästäsi, hän on yksinkertaisesti väärä mies. Ja keskittyy aika epäoleellisiin asioihin elämässä. Muista myös, että liikunnassa tärkeintä on hyvä mieli, terveys ja se, että pystyy pysymään aktiivisena elämässään, ei se, miltä näytät. Tämä on ehkä ylivoimaisesti suurin ongelma parisuhteessani: oma kyvyttömyyteni tykätä ulkonäöstäni, sillä pyrin lähes kaikessa täydellisyyteen. Ja silti sen tiedostaa: minulla ei ole mitään valtavia ulkonäköongelmia, viilaus täytyy lopettaa ja vaihteeksi hymyillä.

5. Annoin mahdollisuuden. En esittänyt heti uuden miehen tavatessani itselleni sisäistä vaatimuslistaani. Kuuntelin toista. Hyväksyin sen, että tunteet eivät ehkä herää oitis. Arvostin toista ennen kaikkea ihmisenä. Totta kai hänessä oli myös muihin verrattuna jotain erityisen kiehtovaa, josta halusin päästä tarkemmin selville.

6. Noh, okei, eiväthän suhteet ala yksipuolisesti. Jos hän ei olisi ollut valmis tapaamaan minua uudelleen ja uudelleen, eihän tästä mitään olisi tullut. Kyllä miehetkin osaavat antaa pakkeja, jos heistä ei vain jostain syystä tunnu oikealta. Oli sekin tärkeää, että hän oli valmis ja kärsivällinen selvittämään, millainen minä oikeasti olen.

7. Sitten vain jotain tapahtui ja palaset loksahtelivat paikoilleen. Tuli varma olo siitä, että tämän tyypin kanssa jaksaa yrittää kaukosuhdettakin. Yhteenmuuttoa ei tarvinnut stressata, sekin “vain tapahtui”. Kaikki eteni luontevasti ja kiireettömän jouhevasti.

8. Toisen outouksia täytyy oppia sietämään. Tai sanotaanko, että jos toisen hupsuus ja ärsyttävyys asettuu oikeisiin mittasuhteisiin eikä aja hulluuden partaalle, kannattaa juttua jatkaa. Silloin on löytänyt optimaalisen parin. Kukaan kun ei kuitenkaan ole täydellinen ja suhteessa täytyy voida olla rennosti oma itsensä ilman, että toinen kiusaantuu tai harmistuu äärirajoille. Niin kauan kuin hyviä puolia ja onnelliseksi tekeviä juttuja on enemmän kuin kurjia ja surullisia, suhde on voittopuolella. Riitoja ja erimielisyyksiäkin välillä sattuu, mutta kunhan ne eivät nakerra toisen arvostusta ja parisuhteessa vallitsevaa luottamusta, kaikki on ookoo.

9. Toisen kavereiden ja sukulaisten kanssa on hyvä tulla toimeen. Jos näin pidemmän päälle on, niin jälleen: hienoa!

10. Tutustu toisen harrastuksiin (ja työhön) edes auttavasti. Kaikkia kiinnostuksen kohteita ei tarvitse jakaa, mutta onhan se nyt ihan kiva vähän ymmärtää, mihin toinen aikaansa käyttää. Helpompi jutellakin.

11. Puhu. Jaa. Kerro. Selitä. Kysele. Väittele. Ole omaa mieltäsi. Ja kuuntele.

12. Tee toiselle mieliksi. Ilahduta. Ihan pikku juttuja, jotka kertovat, että välität.

Puuh. Siinä ainakin jotain hyväksi havaittua, mitä voi harkita. Moni kohta on myös aikojen saatossa opittu kantapään kautta. Ehkä nyt osaan paremmin. Enempää mielikuvitusta ei ole tarvinnut käyttää. Kunhan vaan kyllästyy olemaan yksin ja uskoo, että maailma on mahdollisuuksia täynnä, kyllä sieltä jotain hyvääkin tulee. Joskus jopa erittäin hyvää.

Yllätysmaratonille!

12322602_10154324073323578_944492762854751796_o

En tiedä, kuinka järkevää on talven flunssakierteen ja muiden treenitaukojen jälkeen lähteä kesäkuun puolivälissä ensimmäiselle maratonille, mutta kokeillaan. Ultramaraton (65 km) minun piti jo rämpiä viime kesänä maailman toiseksi suurimmassa kanjonissa Namibiassa. Satuin juuri sairastumaan muutama päivä ennen kisoja, joten hartaasti valmisteltu suunnistusjuoksu haastavassa maastossa jäi toteutumatta.

25 kilometrin aavikkojuoksu sen sijaan lutviutui reissussa mainiosti (Puhumatta noin 10 kilometrin hyväntekeväisyysjuoksusta Namibiassa sekä 600 metrin pikajuoksukisasta, jossa olin ainut valkoinen osallistuja). Muistakin 20-30 kilometrin juoksuista on kokemusta alla, ja mikä tärkeintä, säännöllinen juoksuharrastus meneillään noin seitsemättä vuotta.

Tällä haavaa eka maratonini starttaisi Forssassa, Suvi-illan juoksutapahtumassa, seuranani arviolta noin reilu 300 muuta pinkojaa. Siis maratonissa. Muissa eventin juoksuosioissa kirmaajia on vuodesta toiseen ollut yhteensä kymmenkertainen määrä, onhan Suvi-illan maraton Suomen toiseksi suurin juoksutapahtuma.

13331041_10154324072923578_4552618963394783117_n

Lehtialan työt ovat kesän osalta alkaneet mielekkäästi. Tekemistä riittää toimituksessa, ja aina sitä on erityisen iloinen, kun on mahdollista tehdä parhaiten osaamaansa duunia. Itseni kehittäminen omalla alueella on se, mitä nykyisyydeltä ja tulevalta haen. Työni on hyvin kiinnostavaa ja inspiroivaa; yhteiskunnassa vaikuttaminen, ja ympäröivän todellisuuden havainnointi, seuraaminen ja järjestäminen. Varsinkin nyt käynnissä oleva murroksen kausi saa silmät avautumaan niin eteen kuin taaksepäin, ulos ja sisään. Mitä olisi voitu tehdä toisin? Mitä nyt pitäisi tehdä? Mitä tästä kaikesta voi seurata?

Tuli mieleen, että eivätkö lähes kaikki suomalaiset voisi osallistua talkoisiin, joissa rotaatiossa tehtäisiin välillä kausi muita kuin oman alan töitä? Ajattelin vain kaikkien ihmisten elämän ennakoitavuuden ja jopa yhteiskuntarauhan takaamisen kannalta. Olisi mukava, jos tietäisi vähän etukäteen, millä aloilla ja millaisia pätkiä tekee. Voisi suunnitella asumista ja perhekuvioita, kyseisten alojen opiskelua ja itselle mielekkäiden asioiden yhdistelyä kaikissa toimenkuvissa. Se, että mikään ei varsinaisesti liity mihinkään eikä kukaan ehdi katsoa, mitä olet aiemmin tehnyt, koska monella työikäisellä on nykyisin sillisalaatiksi kutsuttu ansioluettelo, ei varmaankaan edistä yhteisiä tai henkilökohtaisia päämääriä pidemmän päälle. Eikä se, että ihmissuhteet ja lähiyhteisöön kuulumisen tunne sekä osaamiseen liittyvä itsetunto hajoaa vähintään puolen vuoden välein.

Noh, se siitä yhteiskunnallisesta kannanotosta…

Myös kotimaan matkailun osalta kesä on valtavan hienoa aikaa. Tänä pidennettynä viikonloppuna vierailimme poikaystävän kanssa synttärijuhlilla Naantalissa ja pikaisesti viileässä Turussakin. Varsinais-Suomi on kyllä matkailullisesti upeaa seutua, jos arvostaa vehreyttä ja merinäköaloja, ja puutalokaupungit ovat tietysti aina oma idyllinen lukunsa. Tännehän voisi joutilaalla aikataululla tulla uudelleenkin, esimerkiksi kylpylöimään. Turku on itselle yhtenä entisistä kotikaupungeista jo tuttu, samoin sitä ympäröivät kunnat aina eksoottiseen Raumaan saakka. Paljon nähtävää ja ihmeteltävää.

13336033_10154324072773578_678603896195744084_n

Turun kaduilla pystyin muistamaan, miksi olen aikoinani lähtenyt mannekiinikurssille nimenomaan täällä; niin paljon elegantteja, huoliteltuja ja kaunispiirteisiä ihmisiä. Nuoruuden kaupunki. Ja ainakin lähes kaikki 20 Hesburgeria yhä pystyssä, joissa olen tainnut jokaisessa aterioida… Harmistuttavaa Turussa on äkkinäkemältä kauppatorin laidan julkisivujen tunkkaisuus. Ei kai se ihan tuolta seitsemän vuotta sitten näyttänyt?

Nytpä ei muuta kuin ihailemaan vuorostaan Pyynikinharjun järvimaisemia 20 kilometrin harjoituslenkillä Tampereella. Täältä tullaan, maraton! (Harjoitustahtini on nyt siis viimeisellä kuukaudella kaksi 4-5 km lenkkiä sekä yksi pidempi pyrähdys viikossa. Lisäksi noin kerran viikossa lihaskuntoharjoittelua, jota olen aiemmin harrastanut noin kolme kertaa viikossa lenkkeilyn lisänä.)

 

Maailman kovin extreme-kilpailu?

Tulipahan vaan mieleen, että onko kukaan ikinä harkinnut laittavansa pystyyn extreme/seikkailu-tyylistä kisaa, jossa osa-alueina olisivat suunnistusmaraton vieraissa olosuhteissa tai vaihtoehtoisesti vuorenvaltaus, käytännön sotilastaitotesti, siitä suoraan kauneusmittelöimään niin, että kehonkoostumus, nätti hymy ja muu mahdollinen tulisivat mitatuiksi, seuraavaksi kirjoittamaan vaikkapa kandin laajuinen työ itse valitusta aiheesta, sitten kokkaamaan Master Chef -tyylinen illallismenu ja vielä jonkinlainen moraali- tai muu sosiaalisen paineensietokyvyn koe vaikkapa autenttisen tuntuisessa työtilanteessa, ja jos tähän vielä saa synnytyksen ennen maaliviivaa? Kaikki osa-alueet tulisi suorittaa viikossa.

Ai niin, mutta tämähän on jo 2010-luvun tyttöystäväkoe.

Heh. Kunhan tässä mietin erinäisten lehtiartikkeleiden perusteella, stressaako sitä itseään kuitenkin liikaa, ja minkä takia. Tekeekö asioita lopulta huvin vuoksi, ja vaikka tekisikin, viekö se kaikki liikaa voimia. Voiko itselle mieluisiakin asioita stressata terveyden kannalta turhan paljon? Varsinkin, jos kuormittavia asioita (ja itselle asetettuja, leikillisiäkin vaatimuksia) on valtava määrä.

Humanitaarista journalismia ja Afrikkaa

Tässä ensin kuulumisia Afrikasta opiskelijatovereiden kertomana:

Ja sitten yhteen elämäni tämän hetken tärkeimmistä haasteista…

Toisaalta tuntuu, että Namibia-gradu junnaa paikallaan (eli kappaleiden sisällöt vaihtuvat ja niiden paikat edelleen muuttuvat suunnitelluista), toisaalta se puksuttaa uusien oivallusten jäljiltä hurjasti eteenpäin. Uusia lähteitä on nyt kahlattuna taas muutama, ja tekstiä on siirtynyt ruudulle. Ajatusketjut muotoutuvat. Sanoin äidilleni, että kadehdin kyllä länsimaisesta ja kotimaisesta aiheesta gradua tekeviä, mutta valitsin tarkoituksella aiheen, jota saa oikeasti kunnolla tutkia ja penkoa. Tuntuu ihan aarteen löytämiseltä, kun viimein pääsee juuri sen oikean ja kaikki syntyneet mysteerit avaavan teoksen äärelle, joka kokoaa irtonaiset palaset.

Täsmälleen vuosi sitten aloitin konkreettisesti henkisen matkani Afrikan avaamiseen Namibiassa. Afrikka-kokemukset ovat olleet yliopistomatkani parasta antia, vaikka tietysti monet kurssit ovat myös avanneet uutta ja vanhaa mielessäni.

Ilman matkoja maailman toiselle puolelle olisi kuitenkin vaikea kuvitella kasvaneensa ihmisenä. Pakolaisleiri, slummit, erilaiset tavatut ihmiset ja ystävyydet, uudet tilanteet, toimituskulttuuri ja yhteiskunta uudessa maassa… Itsensä Martti Ahtisaaren haastaminen yliopistoluennolla näistä aiheista, juttukeikat namibialaisena tv-toimittajana niin slummeissa kuin ministereitä ja varapresidenttiä tapaamassa, oma juttu valtakunnan pääuutisena ja historiallisten käänteiden seuraaminen aitiopaikalla ‘nuoren valtion’ kamaralla… Mahtava vuosi. En koskaan unohda niitä ihmisiä ja tarinoita.

Pian alkavat duunit toisella paikkakunnalla täällä Suomessa, tapahtuu muutto kakkoskotiini, ja poikaystävä toivoo, että kokkaisin hänelle viikoiksi varastoon. Viikonloput meillä näyttävät muutamaan otteeseen olevan aikamoista lentämistä ja juhlia ympäri Suomea. Ja nyt en tarkoita festareita. Hänestä muun muassa tulee kummisetä, ja se tuntuu pysäyttävältä. Olemme ilmeisesti kaikesta ryntäilystä ja säntäilystä huolimatta vastuullisia aikuisia. Sekin tuntuu hyvältä. Jos on oltava meininkiä ja kasvua, tarvitaan myös ankkureita ja koti, mihin palata.

Olen maailman onnekkain ja onnellisin minä. Joskus kysyn poikaystävältäni, eikö hän varmasti ole esimerkiksi vieraan vallan agentti tai jotain muuta, koska tämä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Tai ehkä tämä tilanne on jonkinlainen vastaus viime kesänä menehtyneen isoäitini rukouksiin siitä, että olisin kaikin puolin onnellinen. Hän oli hyvin uskonnollinen ihminen. Pystyin Namibiasta käsin vielä hyvästelemään hänet Skypen välityksellä ja kertomaan, että elän juuri onnellista vaihetta elämässäni. Ihanaa, että se vaihe kesti pidempään. Tuntuu ylipäätään mahtavalta, että elämässä on ollut ja on edelleen tärkeitä ihmisiä, joille on merkityksellistä erityisesti se, olenko onnellinen. Ei se, näytänkö tänään erityisen kauniilta ja mikä on rasvaprosenttini, miten paljon olen saanut aikaan, kuinka monta kilometriä juoksen viikossa tai miten paljon rahaa ansaitsen. Tai muutunko 20 vuoden kuluttua vanhaksi, kurttuiseksi ja kärttyiseksi.

Jesse Kaikuranta muistuttaa inttiajoista Pohjois-Karjalan metsissä, mutta nyt myös niin monista muista matkoista kaukana kotoa.

Changes!

Näiden olotilojen väliin on mahtunut työuupumus, lyhyitä työttömyysjaksoja, elämäni ensimmäiset potkut plus huomattavasti mukavampia, itse luotuja haasteita, jotka ovat aina suunnanneet ajatukset toisaalle. Aluksi kyse oli pelkistä omista saavutuksista ja selviytymisreissuista, sittemmin muiden ja yhteisten asioiden edistäminen on muuttunut aina vain tärkeämmäksi – kun on tullut lisää kypsyyttä, ja varmuutta siihen, että selviää kaikenlaisista tilanteista. Ja selvityt vaikeudet oikeastaan vain lisäävät ymmärrystä muita ihmisiä ja elämän “virheellisyyttä” sekä erilaisia polkuja kohtaan.

1460298_10152948508618578_1538461664951007207_n

25…

…32.

eirablonde1

Lisää ajoittaisen hiustyylifriikin kokeiluja:

10413389_10152873842718578_7261491052925818592_n

191555_10150127754373578_3641018_o

1404936_10151992825798578_403089280_o

12642523_10154011379113578_3403970476222247660_n

32484_409609233577_5589644_n

10012257_10152383316778578_1935280121461370069_o

Vanhan mantereen tutkimusmatkailija

Lähimatkailuun ja kauniisiin järvimaisemiin liittyen, tässä tällainen osin opiskelijaprojekti, jossa olen nyt ollut mukana: Trail the Trail ja Näsijärvi- sekä Pyhäjärvireitit.

Vähän samanlaista tekemistä kuin viime vuosina Helsingin Sanomain Säätiön innovaatiopajassa tai Rails Girls -koodauspajassa, joissa otin selvää, miten ideoista kehitetään tuotteita, ja miten ideoita testataan ja työstetään eteenpäin. Tämä Tampereen Demolan Trail the Trail on toistaiseksi pisimmälle kehitetty pajaidea, ehkä siitä syystä, että mukana pajan projekteissa on yrityksiä ja organisaatioita, joilla on valmis tarve tietynlaisille innovaatioille. Toki noissa muissakin pajoissa toiset saavat kehiteltyä aivan huimia tuotteita ja löytävät myös rahoittajia tekemisilleen, tai kohtaavat uusia, ammattitaitoisia ja idearikkaita partnereita.

Gradun suhteen sain Afrikassa raikkaita tuulahduksia ja oivalluksia, ja tartuin uusiin teoksiin, jotka tuovat kadoksissa olleita paloja työhöni. Kansalaisyhteiskunta ja demokratisaatio… Afrikka on viimeisen vuoden aikana tullut kyllä sekä kirjojen että kokemuksen kautta iholle. Poikaystävä valittaa, että en enää muusta puhukaan kuin Afrikan politiikasta. Huoh. Miten saisin hänet ymmärtämään, että maailma on nykyisin hyvin pieni ja nopeasti muuttuva paikka, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen? Afrikka varsinkin tuntuu hyvin vikkeläliikkeiseltä, monimutkaiselta ja joustavalta mantereelta verrattuna vaikka… Noh. Paikkoihin, joissa asiat tuntuvat liikkuvan joko hyvin jähmeästi, taaksepäin tai ei ollenkaan.

Kuten yksi vaihtuvista, mutta puheliaista vierustovereista afrikkalaisessa bussissa totesi: “Suomi… Teillä on tylsä ja konservatiivinen maa…. Ja miksi ihmeessä menitte myymään Nokian? Se oli todella hölmö temppu.” Hän oli äärimmäisen tyytyväinen taskustaan kaivamaansa Nokiaan, joka kestää käyttöä, on simppeli peruspuhelin eikä vaadi jatkuvaa latailuakaan. Lähes kaikki vierustoverini bussissa olivat korkeakoulutettuja, keski-ikäisiä miehiä hyvissä asemissa. Ne, jotka eivät olleet, pyysivät rikasta, eurooppalaista kummia lastensa yliopistokoulutusta tukemaan. Sellainen on Afrikka. Hyvin moderni ja samalla hyvin ei-moderni. Täynnä innostuneita, yritteliäitä ja karismaattisia ihmisiä, ja toivottomia, päämäärättömästi vaeltavia väliinputoajia, joita avustusjärjestöt ja muut toimijat auttavat.

Ehkä voisin kirjoittaa kirjan Afrikasta. Ja jatkaa tutkimusmatkailua.

 

No ready-made path, story of my life

5199_96220708577_6076172_n

PIECE OF MUSIC

En voi kuin ihmetellä, miltä elämäni muiden silmiin mahtaa näyttää…

Mietin juuri tänä viikonloppuna sukuloidessa sitä, miten eri elämänvaiheissa hankitut ystävät ja tutut tai sukulaiset tuntuvat elävän aina jonkinlaisen johdonmukaisen kaavan mukaisesti. Kun tapaamme pitkien aikojenkin jälkeen, yleensä heidän elämänsä on kulkenut jokseenkin, kuten olisi jo vuosia sitten voinut ennustaa.

4969_93275433577_864732_n

Sen sijaan, kun katson vaikkapa kuluneita seitsemää vuottani taaksepäin, en olisi osannut arvata montaakaan askelta etukäteen. Valmistuttuani tuolloin Turussa medianomiksi keskelle alkanutta laskukautta, en ensimmäistä kertaa elämässäni saanut kesätöitä omalta enkä miltään muultakaan alalta. En kuitenkaan luovuttanut sitkeää hakemista pahoistakaan takapakeista ja suoranaisista työnantajien lupausten rikkomisista huolimatta: tavoitteenani oli, että en olisi työttömänä kolmea kuukautta pidempään. Lisäksi aloitin näihin päiviin kestäneen juoksuharrastuksen, aloin kunnolla harrastaa valokuvausta vapaa-aikana ja hain syksyksi valokuvauskoulutukseenkin, osallistuin viimeisiin kauneuskisoihini Turun Down By The Laituri -festivaalin yhteydessä, pyöräilin Ahvenanmaalla ja pidin muutenkin itseni liikkeessä.

Kauneuskisoista ja mallikursseista täytyy sanoa sen verran nyt kaikenlaisia ilmiöitä kolunneena, että varsinkin kisat voivat olla esiintymisvarmuutta nostava ja hyvä kokemus, jos järjestäjät ovat reiluja. Itselläni on jokunen tosi mukava festarimissikisamuisto, kun kisasta on saanut vaivanpalkaksi hienon show-kokemuksen ohella esimerkiksi ilmaisen festivaalirannekkeen, lounaan ja kampaukset sekä meikit ja niin edelleen. Missikisaaminen ja etenkin muotinäytökset ovat kuitenkin nekin työtä, ja niistä pitäisi pidemmän päälle saada jonkinlainen korvaus.

Suosittelen myös pitämään jalat maan pinnalla lirkutteluista huolimatta, sillä itsekunnioitusta lisää myös kyky sanoa huijareille ei. Hyvät vanhemmat ja mallikokelaaksi aikovat, selvittäkää mallitoimistojen taustat ennen kuin lähdette maksamaan kalliita kurssi- ja portfoliomaksuja. Keille toimisto on saanut mallejaan kaupaksi? Onko toimistolla luotettavia yhteistyökumppaneita? Onko toimiston sivuilla tunnettujen mallien kasvoja (ja onko heidän kuviaan käytetty laillisesti)?

25742_392546628577_3195101_n

Kävi kuitenkin niin, että tavoitteeni täyttyi, ja pääsin Kanarialle matkailualan töihin koko talveksi. Elämäni yksi parhaita ajanjaksoja. Työ muistutti monilla tavoin kaikkia toimenkuvia, joissa olen viihtynyt: hankit kokemuksia ja jaat tietoa kuin toimittaja, toimit linkkinä eri kulttuurien välillä, olet vastuussa ihmisistä ja suunnittelet asioita sekä ratkot ongelmia heidän puolestaan. Lisäksi pääset esiintymään säännöllisesti. Kuitenkaan en itse ole aurinkomatkaajatyyppiä, joten mietin, että olisin oppaan työtä jatkaessani ehkä kuitenkin parempi vaellus- kuin löhölomaopas.

Sen talven mentyä palasin onnenkantamoisen seurauksena takaisin omalle ykkösalalle Helsinkiin. Minusta tuli lifestyle-toimittaja, ja ehdin myös tulevina kuukausina reissata esimerkiksi suosikkikohteessani Uudessa-Seelannissa, josta käsin kirjoitin freelance-juttuja sekä toimin kaljumallina ja päärynänpoimijana. Sieltä käsin hain töitä esimerkiksi Kanarialta vaellusoppaana ja pääsin työhaastatteluunkin, ja laitoin myös hakupaperit asepalvelukseen vetämään kokemani maanjäristyskatastrofin innoittamana.

1934466_116672398577_7933559_n

Vaellusopasta minusta ei lopulta mutkien kautta tullut, vaan palasin lyhyen raksasiivousjakson päätteeksi omalle alalle Helsinkiin, jossa pääsin tekemään hyvin mielenkiintoisia ja monipuolisia media-alan tehtäviä useiden kuukausien ajaksi. Live-lähetykset, toimistotyöt, markkinointi, asiakaspalvelu, teksti-tv:n päivitykset ja moni muu työnkuva tulivat tutuiksi.

189520_10150135259263578_3468513_n

Taloudellistuotannolliset syyt päättivät tämän työjakson, jonka päätteeksi tein hetken hommia lentokentän turvatarkastuksessa mahtavien ihmisten ympäröimänä. Eräästä oman alan firmasta olisi kyllä tarjottu nollatuntisopimusta. Se kuitenkin muun hyvän lisäksi kielsi muiden osa-aikatöiden ottamisen, ja keskustayksiön vuokraa kun ei pyhällä hengellä makseta, sanoin, että give me a break. Vaikka olin nuori ja nätti, en syönyt ilmaa lounaaksi tai asunut pilvenhattarapalatsissa, vaan minuun ovat valitettavasti päteneet samat lainalaisuudet kuin muihinkin työikäisiin ihmisiin. Korostan, että arvostan itseäni ja työpanostani sekä muiden työpanosta ja yleisesti hyviä, järkeviä työehtoja.

Niinpä raskaan ja pitkiä päiviä sisältäneen lentokenttärupeaman päätteeksi kiipesin Kilimanjarolle, mistä kirjoitin juttuja, ja lähdin inttiin. Sain kuukausien ajan vuokrat asiallisesti maksettua, vaikka se tarkoitti kaikkien mahdollisten työvuorojen tekemistä, eli käytännössä sitä, että lepäsin vain lyhyiden yöunien ja viikonloppujen verran. Minun ei tarvinnut edes luopua huippuhaaveestani, mikä oli minulle tuolloin ylpeyden ja kunnian asia. Siinä oli lähestymismarssia kerrakseen ja koin olevani melkoinen sissi. Samalla yritin edelleen jatkaa ehtiessäni treenausta ja varustehankintoja Kiliä ja inttiä varten, ja muistan ikuisesti auringonnousujen seuraamisen lentokenttäbussissa matkalla töihin. Kesä ja Kilimanjaro olivat aina vain lähempänä, ja pystyin puristamaan itsestäni hämmästyttäviä voimia tulevasta haaveillen, vaikka välillä tuntui, että nukahtaisin pystyyn. Tuntui kuin mikään ei voisi pysäyttää minua, ja tämä oli vain osa seikkailua.

Monipuolisen ja hyvin sujuneen intti-kokemuksen jälkeen tein kuukauden verran toimistosiivousta, kunnes aloitin eräopaskoulussa. Uuden-Seelannin-matkasta lähtien olen tahtonut tehdä sekä itseä että muita kasvattavaa työtä, ja lisäksi opin saaminen maanpuolustuksesta ja luonnosta kiehtoi. Koulussa lopetin erinäisten syiden takia (esimerkiksi siksi, että tuskastuin, kun en pystynyt liittämään kirjoittajan töitä turismialan hommiin), vaikka porukka ja opiskelut olivatkin mahtavia, ja muutin Tampereelle, jossa aloitin avoimen yliopiston kansainvälisen politiikan kurssit sekä osa-aikaiset kassahommat ympäri Pirkanmaata. Tein kaikenlaisia vapaaehtoishommia omalla alalla ja hain töitä ahkerasti. Kesällä tein hetken feissausta Helsingissä hyvän asian puolesta, mikä sekin sujui mainiosti, ja sitten suuntasin Keski-Eurooppaan alppiopaskurssille.

292519_10150973473568578_2068254147_n

Itselleni hyödyttömäksi osoittautuneen kurssin jälkeen sain tietää päässeeni journalistiikan maisteriohjelmaan, ja muutin takaisin Tampereelle. Olen aina ollut syvällinen pohdiskelija ja analyytikko, ja halusin lähes erinomaisen opinnäytesuorituksen jatkoksi tehdä aiheeltaan laajemman ja monimutkaisemman sekä äärimmäisen ajankohtaisen gradun. Tahdoin myös edelleen syventää käsitystäni maailmasta ja tehdä enemmän videotyötä.

Jatkoin opintojen ohessa kassatöitä, tein oman alan töitäkin, ja pääsin kesäksi tv-toimittajaksi Namibiaan. Sieltä palattua löytyi hetkeksi työtä toimittajana Suomessakin. Opinnot alkoivat olla loppuvaiheessa, ja alkoi gradun puurtaminen. Tein entistä enemmän toimittajan freelance-töitä kaupan alan sijaan. Pääsin ekstrakurssille Itä-Afrikkaan, ja kesälle urkeni toimittajan tehtäviä Suomesta. Ja tässä sitä nyt ollaan.

19258_260441363577_4462245_n

Monikin työ- ja elämänkokemusta kohentanut iso ja pieni seikka on jäänyt mainitsematta tässä lyhyessä selostuksessa. En vaihtaisi hetkeäkään pois, edes niitä kurjia, mutta kieltämättä ei sitä enää aikuistuttua ihan samaa ruljanssia jaksaisi uudestaan vetää läpi. En voisi kuitenkaan kuvitellakaan, että en jatkuvasti saisi oppia uutta, pääsisi hyppäämään mukavuusalueeltani ja tapaisi eri lailla ajattelevia ihmisiä.

Polku ei myöskään ole ollut missään nimessä täysin omien ehtojeni mukaan luotu, vaan enemmän maailmaan sopeutumisen tulosta, mutta tietysti olen halunnut toteuttaa omia unelmiani enkä vain kituuttaa tai murehtia ikäviä sattumia. Tiedän, että moni ihminen maailmassa vain odottaa parempia aikoja ja sitkottelee, joillakuilla etenkin köyhemmissä oloissa ei oikein ole vaihtoehtojakaan. Jos on yhtään vaihtoehtoja, kannattaa niihin tarttua mieluummin kuin jäädä paikoilleen toivomaan, että joku muu muuttaisi maailman kulkua. Se on parasta, mitä itselleen, ja myös muille voi antaa: näyttää teoillaan, miten ajattelee, ja miten haluaa elämänsä järjestää.

47463_435490178577_3027858_n

Pahinta on aina ollut uuden aloittaminen, vanhan jättäminen ja lähteminen. Olen niin monta kertaa itkenyt kävellessäni viimeistä kertaa työpaikan ovesta, pelännyt matkalle lähtemistä, ahdistunut siitä, että taas on edessä ihan uudet napit ja namikat, ja mitenköhän tästäkin selviän. Kuitenkin kaikkeen on tottunut ihan joka puolella maailmaa, kasarmilta catwalkille, vuorenhuipulta aavikolle, toimituskulttuurista toiseen, koulusta seuraavaan. Joskus aamuherätykset osuvat kuukausia sinne kello kolmen-neljän tietämille, välillä noin kello seitsemään-kahdeksaan, toisinaan käytössä on akateeminen vartti, joskus sotilaallinen täsmällisyys, Afrikassa tunnin heitto ja Espanjassa ehkä noin vartin myöhästyneisyys (joskus enemmän, joskus vähemmän).

1916589_179853653577_1397283_n

Asua voi teltassa, vanhassa rintamamiestalossa, kaverin sohvalla Kalliossa, Mörskä-nimisessä retkeilymajassa, solukämpässä, poikaystävän kanssa, hostellissa ja hotellissa tai vaikka lämmittämättömässä kivitalossa nollakelillä. Kaikki on mahdollista ja mikään ei ole mahdotonta. Delfiinien hypyt valtameressä bussin ikkunan takaa, silmiin tuijottava vihainen villileijona, lumimyrsky Afrikan yllä, helteinen syntymäpäiväaamu marraskuussa tai Euroopan korkeimman vuoren rinteillä, oma ääni toisen maan iltauutisissa, kahden vaeltajan rakkaus kesken dokumentin teon.